Fado on Portugalin perinteinen musiikkityyli, joka syntyi Lissabonin satamakortteleissa joskus 1800-luvulla. Se on paljon enemmän kuin musiikkia – se on tunneilmaisu, joka kertoo kaipuusta, kohtalosta ja elämän haikeudesta.
Espanjan flamenco-musiikin kanssa ne ovat läheisiä sisarmusiikkeja. Molemmissa on tunteellisuutta ja melankoliaa. Kaipuu ja rakkaus yhdistää näitä ja kitara on soittajana.
Mutta vaikka ne ovat samankaltaisia, ne ovat aivan eri maailmoista.
Fado liittyy merenkulkuun ja sen tunnelma on saudade, kaiho. Kuulet sen hillityn kauneuden surussa, kun merimiehet lähtivät merelle, ja elämä oli epävakaata. Rakkaat jäivät odottamaan, tietämättä kohtaavatko enää koskaan.
Sävelet jäivät soimaan.
Fado ei ole kuitenkaan pelkkää surumielisyyttä, vaan myös hyväksyntää ja syvää tunnetta elämän epätäydellisyydestä.
Yksi kuuluisimmista fadon tulkitsijoista oli Amália Rodrigues, jota pidetään usein “fadon kuningattarena”. Hänen äänensä teki fadosta tunnetun myös Portugalin ulkopuolella.
Voit kuulla tätä musiikkia erityisissä fado-taloissa, eli ravintoloissa. Väki on hiljaa ja musiikki on pääroolissa. Se ei ole taustamusiikkia vaan kuuntelukokemus. Se antaa surulle äänen.
Kuunnellessa sydämesi nyökkää.
On olemassa surua, joka ei näy ulospäin. Se ei aina ole itkua tai sanoja.
Suru voi olla hiljainen tila, jossa ihminen huomaa olevansa jossakin, mistä ei vielä tiedä miten lähteä.
Suru on kuin vanha satama.
Satama ei ole vain paikka, johon tullaan. Se on myös paikka, josta lähdetään.
Ja joskus se on paikka, johon jäädään pidemmäksi aikaa kuin oli tarkoitus.
Ja silloin se on surua, joka syntyy viestin saapumisesta.
Jokin muuttuu peruuttamattomasti. Maisema on vielä sama, mutta kaikki merkitykset ovat muuttuneet.
Siinä satamalaiturilla seisten on kuin ei ymmärtäisi missä on.
Sitten tulee suru, joka jää.
Se, että maailma jatkuu, mutta jokin puuttuu sen sisältä.
Hiljaiset aallot lyövät, mutta veneet eivät liiku.
Ja sitten on suru, joka liittyy irrottamiseen.
Näissä sävelissä soi kutsu, ettei voi jäädä satamaan istumaan loputtomasti. On noustava ylös, vaikka voipunein jaloin.
Mutta lähtö ei tarkoita unohtamista.
Se tarkoittaa sitä, että ihminen oppii kantamaan mukanaan sen, mikä jäi taakse – ilman että suru sitoo häntä.
Suru ja satama. Siinä meri on aina läsnä. Se ei kysy lupaa. Se ei selitä itseään.
Suru tulee aaltoina. Se vetäytyy, palaa, ja on aina liikeessä väsymättä. Suru ei katoa, mutta sen muoto muuttuu.
Se ei ole vain päätepiste. Se on siirtymätila – paikka, jossa ihmisen sydän muuttuu.
Voimme oppia katsomaan merta pelotta – ja ymmärtää, että kaikki mikä lähtee, jättää jälkeensä myös jotakin, joka pysyy.
Omistettu Sinulle LS.
- Hiljentyminen ja levollisuus
- Ihmissuhteet ja rajat
- Luovuuden ilo
- Tietoisuus ja voima
- Toivo ja elämänjano
- Tunnemaailman tasapaino
- Unelmat ja ihmeet
