Matka Etelä-Portugaliin toi meidät maisemaan, jossa aika tuntui taas pehmenevän. Rannikon ja maaseudun rajamailla, tien pientereilla, hiekkateiden varsilla ja vanhojen kivimuurien lomassa kasvoi jotakin, joka pysäytti katseen useammin kuin mikään nähtävyys.
Valkoisia villiruusuja. Paljon.
Ne eivät olleet aseteltuja puutarhaan, eivätkä osa mitään ihmisen suunnittelemaa kokonaisuutta. Ne kasvoivat siellä ja täällä. Sinne minne tuuli oli vienyt ne ja minne maa oli ne hyväksynyt.
Juuri siinä oli niiden viehätys – täydellinen kaunis suunnittelemattomuus.
Ensimmäinen ajatus oli yksinkertainen: tässä on vapaus.
Villiruusut eivät kilpailleet väriloistolla. Valkoisen sävynsä ansiosta ne näyttivät niin kevyiltä, kuin ne eivät olisi täysin sidottuja maahan, jossa kasvavat.
Ja silti ne olivat vahvoja.
Ne kestivät merituulta, kuivuutta ja satunnaisuutta. Ne löysivät oman rytminsä luonnon keskellä. Eivät taistelleet ympäristöään vastaan, vaan elävät sen kanssa vapaana.
Villiruusut alkoivat tuntua joltain suuremmalta kuin pelkältä kasvilta. Ne alkoivat muistuttaa lomasta.
Ei se loma, joka on kalenteriin merkitty tai matkalaukkuun pakattu, vaan siitä tilasta, jossa mieli kevenee. Siitä hetkestä, kun ei enää tarvitse velvoitteita tai olla menossa mihinkään.
Valkoinen villiruusu avautuu, kun aika on, ja kuihtuu, kun sen aika tulee – huolettomana.
Etelä-Portugalin maisemassa villiruusut tuntuivat kertovan vapaudesta ilman selityksiä. Ne eivät ole villiä kaaosta, vaan hallittua ja kevyttä olemassaoloa.
Jatkaessa matkaa, valkoiset villiruusut seurasivat. Portugali otti vastaan kaikkialla valkoisin villiruusuin.
En voinut olla muistamatta niiden symboliikkaa.
Valkoinen ruusu on kulttuurisesti yksi voimakkaimmista ruusuvertauksista. Puhtaus, rauha, hiljainen anteeksianto ja uusi alku. Sitä tämä matka oli.
Ei pakoa jostakin, vaan siirtymä johonkin toiseen rytmiin. Sellaiselle, jossa päivät rakentuivat eri tavalla.
Ja villiruusujen tanssin keskellä sai sisin vahvistua. Olla keskeneräinen ilman, että se tuntui puutteelta. Että raskaan ajan jälkeen ei tarvinnut tietää, mihin seuraavaksi mennään – riitti, että on liikkeessä kevyemmin.
Siispä emme tehneet suunnitelmia seuraavista etapeista, vaan annoimme liikkeen viedä.
Valkoinen ruusu kantoi mukanaan tuon ajatuksen hiljaisesta anteeksiannosta. Anteeksi kaikille niille hetkille, jolloin on yrittänyt liikaa, jaksanut liian pitkään tai unohtanut pysähtyä.
Villiruusut kuin elämäkin löytää kyllä tiensä, jopa kauniimmin silloin, kun sitä ei yritä liikaa muotoilla. Ja niin tämä matka alkoi vähitellen saada merkityksensä. Siihen, että uusi alku ei aina näytä uudelta.
Se näyttää tutulta tieltä, jota kuljetaan hieman kevyemmin askelin.
Se ei odota uusilta aluilta liikaa näkyvyyttä. Ei suuria käännekohtia.
Se huomaa nauravansa hieman helpommin, kun tulevaisuutta ei tarvitse ratkaista tänään.
Ehkä uusi alku on usein juuri tätä.
Ei uuden rakentamista, vaan paluuta siihen, mikä on ollut tärkeää koko ajan.
Ja siinä, Etelä-Portugalin auringon alla, valkoisten villiruusujen reunustamalla tiellä, tuntui hetken siltä, että elämä ei pyytänyt mitään.
Se kutsui vain olemaan läsnä.
Villiruusut olivat useissa kohdin matkalla suoja-aidanteina, ja niin ne alkoivat näyttäytyä myös vertauskuvassa.
Kaikki aidat eivät ole olemassa erottamaan tai sulkemaan. Jotkut suojaavat sitä, mikä on arvokasta. Ne luovat tilaa levolle ja toipumiselle.Niiden varassa sydän säilyy elinvoimaisena.
Ja ehkä villiruusut opettivat vielä yhden asian. Ne olivat villejä, mutta eivät eksyneitä. Vapaita, mutta eivät juurettomia. Ne kasvoivat juuri siellä, missä niiden kuuluikin kasvaa. Ja toivat iloa ja kauneutta ympärilleen.
Ja se on suuri lahja, jonka matka voi ihmiselle antaa.
- Hiljentyminen ja levollisuus
- Ihmissuhteet ja rajat
- Luovuuden ilo
- Tietoisuus ja voima
- Toivo ja elämänjano
- Tunnemaailman tasapaino
- Unelmat ja ihmeet
