Espanjassa on suloinen näky, joka toistuu lähes jokaisessa kaupungissa, kylässä ja korttelissa.
Iltapäivän aurinko pehmenee, puiston penkit täyttyvät ihmisistä, ja lasten leikki täyttää ilman iloisella melulla. Kun katsoo tarkemmin, huomaa jotakin kiinnostavaa. Lasten mukana puistoissa eivät ole vanhemmat vaan isovanhemmat.
He työntävät lastenrattaita, auttavat keinulle, sitovat kengännauhoja, jakavat välipaloja ja seuraavat kärsivällisesti loputtomilta tuntuvia leikkejä.
Espanjassa puisto on monin paikoin kuin parque de abuelo – isovanhempien puisto. Onpa moni paikka nimetty oikeastikin sen nimiseksi.
Tämä kertoo jotakin syvällistä espanjalaisesta elämäntavasta ja siitä, miten sukupolvet kuuluvat yhteen.
Monissa maissa isovanhempien ja lastenlasten yhteys rakentuu vain lomien, juhlapyhien tai satunnaisten vierailujen varaan. Jos niidenkään. Espanjassa suhde on usein paljon arkisempi ja läheisempi.
Isovanhemmat hakevat lapsia päivähoidosta ja koulusta. He viettävät heidän kanssaan iltapäiviä ja osallistuvat perheen päivittäiseen elämään.
Monelle lapselle mummo tai vaari on tärkein henkilö, jotta vanhempien työarki voi ylipäätään onnistua. Monelle ne ovat ne turvallisimmat aikuiset, jotka ovat läsnä lähes joka päivä.
Tämä läheisyys syntyy kulttuurista. Perhe ymmärretään laajempana yhteisönä kuin vain vanhemmat ja lapset. Elämä nähdään yhä sukupolvien ketjuna, ei erillisinä yksikköinä.
Isovanhemmat antavat lapsille jotakin, mitä mikään teknologia tai harrastus ei voi korvata. He antavat aikaa.
Et havaitse kiirettä. He ehtivät kuunnella pienen tarinan loppuun asti. He kertovat itse tarinoita. He pysähtyvät tutkimaan muurahaista ja katsovat kymmenennen kerran saman tempun ja ihastelevat.
Läsnäolo viestii arvokasta ja tärkeää. Sinulla ei ole kiire kasvaa ja tulla joksikin. Olet arvokas nyt.
Isovanhemmat tarjoavat myös jatkuvuutta. He kantavat mukanaan perheen historiaa. He muistuttavat lapselle, että hänen tarinansa ei alkanut hänestä itsestään.
Yhteys ei ole yksisuuntainen. Elämä uusiutuu jatkuvasti.
Kun pieni käsi tarttuu vanhaan käteen, tapahtuu jotakin kaunista. Elämän alku ja elämän myöhemmät vuodet kohtaavat toisensa.
Siinä kohtaamisessa molemmat rikastuvat.
Ylisukupolvinen yhteys tai sen arvo on suomalaisessa kulttuurissa hukattu.Elämä on järjestetty tehokkuuden, liikkuvuuden ja yksilöllisyyden ympärille. Arki rakennettu usein ikäryhmittäin eriytyneisiin ympäristöihin. Lapset ovat päiväkodeissa ja kouluissa, työikäiset työpaikoilla ja vanhukset omissa yhteisöissään.
Samalla menetämme jotakin, mitä ei voi helposti korvata.
Korostetaan usein itsenäisyyttä, mikä on monella tavalla arvokas asia. Mutta ehkä olemme toisinaan sekoittaneet itsenäisyyden erillisyyteen. Ihminen voi olla itsenäinen ja silti syvästi kiinni toisissa ihmisissä.
Me synnymme toisten varaan. Kasvamme toisten avulla. Ja lopulta jätämme jotakin seuraaville sukupolville.
Ylisukupolvisessa elämässä ihminen ymmärtää olevansa osa suurempaa kertomusta. Hän ei ole ensimmäinen eikä viimeinen luku. Hän kuuluu tarinaan, joka alkoi ennen häntä ja hän on vastuussa sen jatkuvuudesta hänen jälkeensä.
Tällainen tietoisuus tuo nöyryyttä, mutta myös vapautta. Kaikkea ei tarvitse rakentaa itse alusta asti. Kaikkea ei tarvitse myöskään saada valmiiksi.
Kuulemme puhuttavan teistä, silloista, sähköverkoista ja digitaalisista järjestelmistä yhteiskunnan infrastruktuurina. Mutta on olemassa toisenlainen infrastruktuuri, jota ei löydy kartoista eikä budjeteista.
Se on ylisukupolvinen luottamus. Siinä on hiljaista viisautta, johon yhteiskunta antaa mahdollisuuden ja tuen.
Parque de abuelo on enemmän kuin puisto. Se on paikka, jossa menneisyys kohtaa tulevaisuuden. Jostakin hyvin vanhasta tehdään tuoretta hävittämättä siltikään vanhaa.
Paikka, jossa rakkaus siirtyy eteenpäin sukupolvelta toiselle.
Ja paikka, jossa lapsi oppii, että elämä on suurimmillaan ja täyteläisimmillään silloin, kun sitä eletään yhdessä.
Ehkä ei ole myöhäistä rakentaa vielä näitä siltoja.Tehdä valintoja, jotka kysyvät rohkeutta ja aikaa. Suunnanmuutosta.Useampia yhteisiä aterioita. Hitaampia viikonloppuja.
Espanjalaisen puiston penkillä istuva isoisä ei ehkä ajattele rakentavansa kulttuuria tai tulevaisuutta. Hän vain kuuntelee, työntää vauhtia keinulle tai pitää pientä kättä omassaan.
Silti juuri siinä tapahtuu jotakin suurta.
Tulevaisuus oppii tuntemaan menneisyyden. Ja menneisyys saa nähdä tulevaisuuden kasvot.
Ehkä ylisukupolvisen elämän salaisuus on siinä, että ihminen ei elä vain omaa aikaansa varten. Hän elää myös niitä varten, jotka olivat ennen häntä, ja niitä varten, jotka tulevat hänen jälkeensä.
- Hiljentyminen ja levollisuus
- Ihmissuhteet ja rajat
- Luovuuden ilo
- Tietoisuus ja voima
- Toivo ja elämänjano
- Tunnemaailman tasapaino
- Unelmat ja ihmeet
