Saimme kaksi korvaa ja yhden suun. Syystä.
Elämme aikaa, jossa puhuminen vaikuttaa olevan arvossaan. Jokaisella on mielipide, näkökulma, kokemus ja kommentti. Keskustelut täyttyvät nopeasti sanoista ja uudeksi viisaudeksi mainitusta.
On kursseja ja mentorointia harjoitella esiintymistä.
Mutta samalla herää kysymys, kuunteleeko kukaan. Kuka kuuntelee?
Usein kuulemme kyllä. Ääni saavuttaa korvamme. Sanat rekisteröityvät. Mutta kuunteleminen on jotain muuta.
Eikö kuunteleminen tarkoita, että lakkaa hetkeksi rakentamasta omaa vastaustamme. Että ei odota omaa vuoroa päästä ääneen. Että antaa toiselle tilan olla olemassa ilman, että kiirehtii täydentämään, korjaamaan tai ohjaamaan hänen ajatustaan.
Tiedämme kyllä. Kuuleminen on biologinen tapahtuma. Kuunteleminen on moraalinen valinta.
Tunnet hänet, jonka on vaikea olla hiljaa. Miten raskasta sellaisen seura toisinaan onkaan.
Ihmisellä syvä tarve tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Hän puhuu ja puhuu ja tarkoittaa: : “Huomaatko minut? Näetkö minut? Ymmärrätkö minua? Hyväksytkö minut? Onko minulla merkitystä?”
Ihminen, joka kokee tulevansa aidosti nähdyksi, voi olla hiljaa ilman pelkoa katoamisesta. Mutta jos sisällä elää syvä kokemus näkymättömyydestä, puheesta muotoutuu kuin tapa vakuuttaa itselle ja muille, että on olemassa.
Hän innostui omasta äänestään. Ja vielä korotti ääntään.
Ei, ei hän ollut vihainen tai kyllästynyt. Se syntyi pelosta, ettei tulisi kuulluksi. Kokemuksesta, ettei omalla ajatuksella olisi arvoa. Huolesta, että joku toinen veisi hänen paikkansa, aikansa, tilansa. Tunteesta, ettei häntä kuunnella.
Sisäisesti vahva ja ehjä ihminen tietää, ettei häntä uhkaa mikään. Eikä hänen arvonsa riipu sanoista eikä äänenvoimakkuudesta.
Ehkä yksi aikuisuuden suurista epätasapainoista on juuri tämä.
Olemme kehittäneet kykyämme puhua, argumentoida, vaikuttaa ja vakuuttaa, mutta emme kykyämme olla hiljaa toisen ihmisen edessä.
Tarve tulla vahvistetetuksi huutaa. Ja ympärillä oleva elämä ruokkii vain lisää ajatusta, että on tuotava itseään esiin pysyäkseen merkityksellisenä.
Moni pelkää hiljaisuutta. Joitakin se vaivaannuttaa. Osa tulkitsee sen uhkaksi.
Hiljaisuus ei ole kuitenkaan vaarallista tyhjyyttä. Se on vahvistavaa voimaa.
Hiljaisuus kertoo kunnioitusta. Se kertoo, ettei tarvitse kilpailla huomiosta juuri nyt.
Ehkä siksi viisaat ihmiset ovat kautta aikojen puhuneet vähemmän kuin olisivat voineet. He ovat ymmärtäneet, että sanojen arvo ei synny niiden määrästä.
Maailma tarvitsee ihmisiä, jotka uskaltavat puhua, puolustaa, kertoa ja jakaa. Mutta ehkä enemmän tarvitsemme toisenlaista kehotusta.
Ole jo hiljaa.
Älä innostu niin omasta äänestäsi, että lakkaat kuulemasta muiden ääniä.
Sillä lopulta ihmissuhteita eivät rakenna ne hetket, jolloin pääsimme ääneen ja jakamaan ajatuksiamme. Ne rakentuvat niistä hetkistä, jolloin joku huomasi, että meitä todella kuunneltiin.
Ja aikuisuuden merkki ei ole osata puhua hyvin. Ehkä se on sitä, että osaa olla hiljaa oikealla hetkellä. Kuunnella niin tarkasti, että toinen ihminen tuntee tulleensa nähdyksi sanoittakin.
- Hiljentyminen ja levollisuus
- Ihmissuhteet ja rajat
- Luovuuden ilo
- Tietoisuus ja voima
- Toivo ja elämänjano
- Tunnemaailman tasapaino
- Unelmat ja ihmeet
