Flamingot kuin sadusta

Flamingot kuin sadusta

Matkalla Cádizin alueella tapahtui jotain, mikä sai hidastamaan vauhtia. Tien varrella avautui kosteikko, ja siellä ne olivat.

Flamingot.

Kymmeniä, ehkä satoja vaaleanpunaisia lintuja seisoi matalassa vedessä pitkillä jaloillaan kuin toisesta maailmasta saapuneina.

Näky ei tuntunut aivan todelliselta. Se muistutti enemmän satukirjan kuvitusta kuin tavallista maisemaa. Ja olivatko ne noin kauniin värisiä oikeastikin!

Ne näyttivät siltä kuin joku olisi ottanut tavallisen linnun ja lisännyt siihen ripauksen mielikuvitusta. Ja niin olikin.

Flamingo on saanut monissa kulttuureissa erityisiä merkityksiä juuri satumaisuutensa vuoksi.

Nykykulttuurissa flamingosta on tullut lähes ilon symboli. Sitä näkee sisustuksessa, taiteessa, matkailumainoksissa ja sosiaalisessa mediassa. Flamingoihin liitetään huolettomuutta, kesää, värejä ja keveyttä.

Sitä, mitä lapsuuden saduissa oli.

Ne muistuttavat siitä puolesta elämää, joka ei ota itseään ja virheitään liian vakavasti.

Mutta kosteikon laidalla niitä katsellessa mieleen nousee toinenkin ajatus.

Flamingot näyttävät siltä kuin ne eivät kuuluisi ympäristöönsä. Niiden väri ja olemus poikkeaa ympärillä olevasta maisemasta. Niiden olemus erottuu kaikesta.

Silti juuri siellä ne ovat kotonaan. Ne on luotu juuri oikeanlaisiksi ja tähän ympäristöön, vaikka muut sanoisivat, etteivät ne oikein sovi juuri noin.

Ja ehkä juuri siksi ne pysäyttävät.

Flamingo seisoo keskellä maisemaa juuri sellaisena kuin on.

Flamingot eivät näyttäneet miettivän sitä lainkaan. Ne vain seisoivat ilta-auringossa, vaaleanpunaisina ja omaleimaisina, kuin muistuttaen, että joskus kauneinta on uskaltaa näkyä omissa väreissään.

Olla rohkeammin se, joksi sinut on luotu.

Satumaisuus syntyy siitä, että jokin poikkeaa tavallisesta. Että tarinassa jokin uskaltaa olla vähän enemmän ja erilailla.

Todellakin. Nämä linnut istahtavat alas maahankin aivan eri tavalla kuin kukaan muu. Niiden jalat taittuvat “väärään suuntaan” nivelestä niin, että koko lepoasento näyttää aluksi lähes mahdottomalta. Ensimmäinen ajatus on väistämättä: -Eihän noin voi olla!

Ja silti se on.

Flamingo ei vain seiso vedessä kuin veistos, vaan myös lepää tavalla, joka rikkoo kaikki omat oletuksemme siitä, miltä “oikea” asento näyttää. Se istuu maahan kuin satuhahmo, joka ei ole sidottu samoihin sääntöihin kuin muu luonto.

Syvällä sisimmässä on tietoisuus, että mekin olemme joskus aivan liian nopeasti valmiita sanomaan: tämä ei onnistu, tämä ei kuulu minulle, tämä ei ole mahdollista, ei noin voi toimia tai elää. Rakennamme omat näkymättömät asentomme, omat rajamme ja omat “väärään suuntaan taipuvat” ajatuksemme siitä, miten asioiden pitäisi olla.

Mutta elämä ei aina taivu niihin muotteihin ja tottumuksiin.

Ehkä suurin este ei olekaan ulkopuolella, vaan siinä, miten nopeasti suljemme itse pois vaihtoehdot, jotka eivät näytä tutuilta tai sopivilta.

Maailmassa on enemmän mahdollisuuksia kuin mitä ajatuksemme meille kertoo.

Ja joskus kaikkein satumaisinta ei ole se, mitä näemme – vaan se, mitä opimme olemaan uskomatta mahdottomaksi.

Ja elämä tarvitsee flamingoja. Hetkiä, jotka rikkovat arjen harmauden. Näkyjä, jotka saavat pysähtymään. Kokemuksia, jotka muistuttavat, että satuja on olemassa. Että aivan eri tavalla voi elää ja olla.

Cádizin kosteikolla nuo vaaleanpunaiset linnut seisoivat ilta-auringossa lähes liikkumatta. Vesi heijasti niiden hahmoja kuin peili. Hetken ajan maisema näytti siltä kuin todellisuus ja satu olisivat kohdanneet toisensa.

Ja ehkä juuri sellaisia hetkiä varten matkustamme.

Emme vain nähdäksemme uusia paikkoja, vaan kohdataksemme jotakin, mikä herättää jälleen ihmettelemään maailmaa kuin lapsi.

Sillä niin kauan kuin osaamme ihmetellä, elämässä säilyy ripaus satua.

,


Pihlajakeinu

Herättikö postaukseni ajatuksia? Kommentoi, niin jutellaan lisää.