Tiedätkö sen, kun joku ihminen tuo esiin jotain yllättävää. Sanoo jotakin pysäyttävää. Jokin osuu.
Ei siksi, että se olisi erityisen äänekästä tai dramaattista — vaan siksi, että se on vähän liian tarkkaa. Vähän liian totta.
Joskus oivallukset eivät tule lempeästi. Ne eivät koputa oveen ja odota kohteliaasti kutsua sisään, vaan astuvat suoraan keskelle tilannetta, riisuvat sinut ja sanovat ääneen sen, mitä et itse ole nähnyt.
Toinen henkilö sanoo jotain, joka jää ilmaan roikkumaan vähän liian pitkäksi aikaa.
Se pieni kuvio, tapa toimia, tai kaava, joka toistuu tilanteesta toiseen. Sellainen, jonka on oppinut lie kauan sitten. Omaksunut helpottaakseen jotakin, tai suojaksi, tai sopeutuakseen, ehkä selviytyäkseen. Se vähensi kipua tai epävarmuutta. Ja joka on jäänyt päälle, vaikka sitä ei enää tarvittu.
Sokea piste.
Se, minkä muut näkevät meissä, mutta emme itse. Se, mikä on piiloutunut meiltä itseltämme.
On hämmentävää, miten voimme olla niin hyvin tietoisia monista asioista itsessämme ja elämässämme, ja silti täysin sokeita jollekin. Se, mikä joskus auttoi, voikin alkaa rajoittaa.
Tuli pieni rako. Rako, josta voi kurkata ja nähdä. Mahdollisuus huomata.
Ja juuri sitä kasvu on. Ei täydellistä ymmärrystä.
Ei välitöntä muutosta. Vaan uskallusta kurkata syntyneestä raosta. Railosta.
Sokea piste ei ole virhe.
Ja nyt — kun rako on syntynyt — on mahdollisuus nähdä enemmän.
Juuri tämänkin vuoksi tarvitsemme toisiamme.
- Hiljentyminen ja levollisuus
- Ihmissuhteet ja rajat
- Luovuuden ilo
- Tietoisuus ja voima
- Toivo ja elämänjano
- Tunnemaailman tasapaino
- Unelmat ja ihmeet
