Vielä 1900-luvun puolivälissä Albufeira oli melko pieni kalastajakylä Portugalissa. Matkailun kasvu 1960-luvulta lähtien muutti kaupungin nopeasti.
Nykyään matkailu on alueen tärkein elinkeino, vaikka kalastus näkyy edelleen satamassa ja paikallisessa ruokakulttuurissa. Rantoja täällä on lähes 30.
Albufeiran nimi tulee arabian kielestä, todennäköisesti sanasta Al-Buhera, joka tarkoittaa “merenlinnaa” tai “laguunia”. Voi kuvitella täällä olleen kautta aikain ihmismielen rakentamia ihania merilinnoja turkoosin äärellä.
Historia kertoo, että vuonna 1249 Afonso III valtasi kaupungin takaisin Portugalille osana rekonkistaa. Kaupunki kärsi kuulema pahoin vuoden 1755 Lissabonin maanjäristys -katastrofissa, jonka aiheuttama tsunami ulottui myös tänne Algarven rannikolle.
Albufeiran punaisten kallioiden ranta on nimeltä Praia da Falésia. Monet pitävät tätä paikkaa yhtenä koko Euroopan näyttävimmistä rantamaisemista.
Praia da Falésia sijaitsee Albufeiran ja Vilamouran välissä Algarven alueella. Ranta on noin 6 km pitkä, joten siellä riittää tilaa myös vilkkaimpina matkailukausina.
Ranta on kuuluisa lähes 30 metriä korkeista punaisen, oranssin ja vaalean sävyisistä hiekkakivikallioista, jotka reunustavat Atlantin rannikkoa. Kallioiden värit johtuvat rautapitoisista sedimenttikerroksista, ja ne näyttävät erityisen näyttäviltä auringonnousun ja -laskun aikaan.
Kallioiden reunoista on varoistuskyltit omalla vastuulla kulkemisesta, sillä ne ovat hauraita. Eroosio syö niitä jatkuvasti. Monta vakavaa onnettomuutta on täällä tapahtunutkin.
On kuitenkin kuin olisit keskellä ihmettä. Auringon valo syvenee illalla ja koko rantaviiva tuntuu hehkuvan oranssin, punaisen ja kullan sävyissä.
Maisema ei näytä samalta kahtena hetkenä peräkkäin. Valo liikkuu, ja sen mukana muuttuu myös kallioiden luonne.
Oranssi on yksi luonnon voimakkaimmista väreistä. Se yhdistää punaisen voiman ja keltaisen valon. Syntyy väri, hetki, jolloin päivä siirtyy toiseksi.
Kirkas taivas kohtaa tummemmat varjot. Sininen Atlantti korostaa kallioiden lämpimiä sävyjä. Valo paljastaa kaikesta yksityiskohtia, joita ei ilman sitä huomaisi.
Hetkittäin tuntuu siltä kuin koko rantaviiva olisi valaistu sisältäpäin.
Kallioiden äärellä huomaat selvästi elämän mittakaavan.
Kallio on yhtä aikaa pysyvyyden ja muutoksen symboli. Joskus vahvuus onkin kykyä kestää aikaa ja muuttua sen mukana.
Kokemukset jättävät meihinkin kerroksia. Jokainen kohtaaminen muokkaa käsitystämme itsestämme ja maailmastamme. Usein emme huomaa muutosta, koska se tapahtuu niin hitaasti. Jälkiä jää kuitenkin aina.
Hiljentyminen paljastaa sisältäpäin kerrostumat.
Myrskyaaltojen tullessa se ne palastuvat viimein. Osa murtuu. Osa sortuu. Osa häviää. Menetetään osa.
Aallokko ei lisää tähän kallioon – eikä meihinkään – mitään uutta. Se ei tee paremmaksi, viisaammmaksi tai täydellisemmäksi. Sen sijaan se paljastaa sen, mikä on jo olemassa.
Valokaan ei muuta kallioita toisiksi. Se vain paljastaa niiden todellisen kauneuden. Niin elämässäkin.
Nämä kalliot eivät mieti, että ne on hylätty, tai että ne ovat tehneet jotain väärin, kun niiden reuna murtuu jälleen ja taas.
Ne tietävät, että vuodenkulkuun kuuluvat aika ajoin kovat tuulet ja murtumakohdat.
Kävelessä kallioiden päällä mieli kuiskaa, kuinka helppoa onkaan kulkea vuoripoluilla. Korkealla. Ilossa. Aikamme opettaa kummallisella tavalla, että ihminen voisi tavoitella elämää ilman kärsimystä.
Samalla muistuu mieleen kertomuksia vanhasta kirjasta. Historia kertoo, kuinka erään kansan jumalaa sanottiin vuorijumalaksi. Heitä pilkattiin ajatuksella, että vuorilla ja menestyksessä on helppo laulaa voitonlauluja, mutta entä laaksoissa? Entä silloin, kun tie kulkee pimeyden läpi, surussa ja kivussa, eikä enää näe kauas?
Niin kansa joutui kulkemaan myös laaksojen kautta. Ei siksi, että elämä olisi unohtanut heidät, vaan jotta he oppisivat luottamaan siihen samaan Elämän antajaan myös silloin, kun maisema muuttuu. ( 1. Kuninkaiden kirja 20:23–28)
Vuorilla on helppo tuntea kiitollisuutta. Laaksoissa siitä tulee luottamusta.
Kallioita katsellessa ymmärtää, ettei luonto pidä mitään vaihetta virheenä.
Aurinko ei paista kallioille vain niiden ehjimpiin kohtiin. Se koskettaa yhtä lailla halkeamia, sortumia ja rosoisia reunoja. Ja juuri niissä valo usein viipyy pisimpään. Juuri niissä värit näyttävät syvimmiltä.
Ihmiselämässäkin on näin. Olemmehan samaa Luojan työtä.
Moni meistä kantaa mukanaan murtumakohtia.
Pettymyksiä, menetyksiä, epäonnistumisia ja suruja, joiden olisi toivonut jäävän kokematta. Joihin yritti rakennella siltoja ja asetella tukirakenteita.
Silti juuri nuo kohdat ovat riisuneet pois tarpeen hallita kaikkea.
Praia da Falésian oranssit kalliot näyttävät kuin muistutukselta siitä, että kauneus ei synny pysyvyydestä. Se syntyy siitä, että aika, tuuli, sade ja aurinko ovat saaneet tehdä työnsä.
Elämän syvin tarkoitus ei ole tulla joksikin muuksi, vaan oppia olemaan tässä hetkessä hieman täydemmin. Osata luottaa elämän kauneuteen kaiken keskellä.
Jokaisessa vuodenkulun hetkessä.
Oli kaunis auringon kultaama iltahetki tai myrskyisä yö. Rauhallinen ranta ja meluisa tie. Ilon aamu ja surun ilta.
Kauneus ei synny siitä, että opimme välttämään laaksot. Se syntyy siitä, että huomaamme saman valon olevan läsnä sekä vuorilla että laaksoissa.
Eivät nämä kalliot eivät vastusta tuulta.
Ne eivät pelkää aikaa. Eivät pimeää yötä.
Ne seisovat hiljaisina meren äärellä, vastaanottaen jokaisen päivän sellaisena kuin se tulee.
Tämä paikka julistaa sanattomasti totuutta, jonka ohitetaan liian usein.
Elämä on uskallusta elää avoimena jokainen maisema, jonka kautta tie kulkee.
Elämän syvin tarkoitus ei ole tulla joksikin muuksi, vaan oppia olemaan tässä hetkessä hieman täydemmin. Osata luottaa elämän kauneuteen kaiken keskellä.
Jokaisessa vuodenkulun hetkessä. Oli kaunis auringonkultaama iltahetki tai myrskyisä yö.
- Hiljentyminen ja levollisuus
- Ihmissuhteet ja rajat
- Luovuuden ilo
- Tietoisuus ja voima
- Toivo ja elämänjano
- Tunnemaailman tasapaino
- Unelmat ja ihmeet
