Jatkan vielä ajatuksella meistä ihmisistä. Meitä on niin monenmoisia ja kaiken oloisia onkin, monen kaltaisissa maisemissa ja matkoilla, mielellä ja mutinoissa. Välistä niin kovin ihmettelemme ja välillä surkuttelemme. Huokailemme toisiamme vastaan ja moitimme.
Vaan jokaisen tarina on tarkoitettu antamaan vastauksia, toivoa ja voimaa toisille. Ihan jokaisen.
Hän käpertyi omaan oloonsa, vaikeuksien huokailuun ja vastoinkäymisten vastusteluun. Apeus ja väsymys takertuivat yhä tiukemmin hänen sisimpäänsä. Voimat hupenivat ja toivo haihtui siinä samalla, kun katseli kaikkea epäoikeudenmukaisuutta ja kärsimystä.
Miksi minulle tämä kaikki?
Tuo oli tutun kuulosta. Kuin omaa katkeraa oloani aikanaan olisin kuunnellut. En todellakaan ajatellut, että minulla olisi ollut vastauksia tai toivoa jakaa muille. Kuinka olisi ollut? Eihän ollut edes voimia sellaiseen. Muidenhan oli tarkoitus lohduttaa ja tukea minua? Minä tarvitsin kuuntelijaa ja ystävää. Minun elämästäni oli kyse nyt.
Vierelläsi ehkä hän, joka täynnä kaunaa ja mielipahaa. Asioiden laita kuin pisteliäs epäilys. Kuin kitkerä vaatimus. Myrkyllistä ja ilkeää sappea suunsa. Kuka sellaista jaksaa?
Lähelläsi varmasti, ihan lähellä hän ja heitä, joiden tarinassa juuri nyt synkkä vire kuin painava ilmapiiri. On vain pahaa tai pahantahtoisuutta.
Ehkä itse palelet. Lakkasit jo odottamasta heräjävää tuulahdusta.
Suuri ihmeellinen salaisuus on kätketty kuitenkin juuri tähän.
Tässä vaiheessa aikaa ja kokemusta on vastaus jollekin lähelläsi. Kätketty voima avuksi vierellesi. Liki on se avain, johon on jo menetetty usko.
Lähettyvillä joku, jolle olet toivo.
Siksi nouse. Nouse tuossa voimassasi. Ja kohtaa hänet, joka tarvitsee sinua.
Jaa kipusi kuin heikko voi sen jakaa. Anna karvastelevien kyynelten tulla. Suo hänen nähdä haavasi.
Sinun tarinasi on tarkoitettu antamaan vastauksia, toivoa ja voimaa hänelle. Ja silloin tapahtuu ihme. Te molemmat kosketatte elämän lähdettä.
Kun tiima on kulunut loppuun, jää ihminen makaamaan. Toivottamaan kuolemaa itselleen. Tai hän nousee vihassa ja uhoaa kaikkea.
Mutta silloin, kun silloin lähelle tulee hän, joka taittaa samaa maisemaa, voi tapahtua ihme.
Yksinäisen tuo ahdistus veisi mukanaan tuhoon. Yhdessä katsoessa kuitenkin tuota aallokkoa jaksatte huomata: hirmuinen aalto tulee ja se kasvaa, mutta aina lopulta se myös laskee. Eheytyminen, elpyminen alkaa.
Toivo herää silloin, kun nousemme auttamaan muita.
Tiima kuluu pian loppuun.
Myrsky taukoaa, kun astumme aallokkoon.
Juuri tämän ajan historiassa on sinulle uskottu osa. Osa olla osana toisten elämää. Osana myös pimeän laakson polulla. Heikkona ja pahoinvoivana myrskyssä. Palelevana unohdettujen maassa. Ja yhdessä riemujuhlissa.
Elämäsi on lahja, joka odottaa, että saisi tapahtua.
Juuri nyt. Tarinasi on merkityksellinen.
Roomalaiskirje 12: 15
- Hiljentyminen ja levollisuus
- Ihmissuhteet ja rajat
- Luovuuden ilo
- Tietoisuus ja voima
- Toivo ja elämänjano
- Tunnemaailman tasapaino
- Unelmat ja ihmeet
