Tapaninpäivän perinteisiin kuului ennen aikanaan suomalaisessa kulttuurissa tapaninajelu, joka tehtiin mieluiten hevosella. Toki nyt autolla, moottorikelkalla tai mönkijälläkin voidaan ajella kylillä hupailemassa ja talven riemuista nauttimassa. Nämä iloiset rekiretket kuuluu tehdä joukolla. Joulun rauhaisan ja hiljaisen perhetunnelman jälkeen huristellaan kylänraitteja ja käydään kyläilemässä.

Hevosmiehille ja hevosille tämä päivä erityisesti kuului. Aamun juhlinta alkoi hevostallista ja tapoihin kuului erilaisiin uskomuksiin liittyviä tehtäviä hevosten kanssa. Nuoret varsat valjastettiin silloin ensimmäisen kerran ja nuoret jäivät tapania ajamaan – kouluttamaan hevosia- vanhemman väen lähdettyä kyläilemään.

Tapaninlanka oli aikoinaan myös tärkeä juttu. Nuoret miehet vierailivat hevosvarsoillaan tapanina tyttöjen luona ja pyysivät “sylin tapaninlankaa”. Mieluisille pojille tytöt antoivat pitkän säikeen kehräämäänsä rihmaa tai lankakerän. Sen pojat kiinnittivät lakkiinsa ja näin selvisi, kuka oli pidetyin ja kenestä kukaties tulisi pätevin emäntä langan laadun perusteella.

Tänään on toinen joulupäivä kalenterissamme ja tapaninpäivä, jolloin muistetaan myös syyttömänä kuolleita, marttyyreja.

Tai sitten ei.

Kuka viettää vielä kalenteriin merkittyjä juhlapäiviä niiden sisällön ja tarinantapojen mukaisina? Paljon on puhetta kalenterin uudistamisesta ja päivittämisestä. Ja samalla moni ei edes mieti kalenterien merkintöjä ja merkityksiä omissa viikkosuunnitelmissaan.

Tapaninpäivän ajelulla Suomen maisemissa ajatukset laukkasivat tänään nykypäivän marttyyriuteen. Kyllä, moni kokee maailmassamme vainoa monestakin syytä, ja liian moni menettää elämänsä syyttömästi. Joku sanoi, että monta sataa tuhatta kuoli marttyyrina tänäkin vuonna rakkaalla maapallollamme. Yksikin heistä oli liikaa ja olemme kaikki vastuussa tästä.

Mutta en ajatellut nyt heitä, jotka ovat kaukana Suomen turvallisuudesta.

Tunnetko hänet, joka elää epäitsekkäästi ja laittaa yhteisön tarpeet aina omiensa edelle? Uhraa aikaansa. Hän venyy ja joustaa äärimmilleen, että hommat toimisivat. Että muilla olisi helpompaa ja kaikilla hyvä olla. Hänen elämäntehtävänään on tehdä maailma paremmaksi, tai jopa valmiiksi.

Kuitenkin hän viestittää samalla olevansa kärsijä ja samaan aikaa velkaa muille. Ikään kuin hänelle ei suotaisi vaihtoehtoa valita toisin. Ja kuitenkin hän ihan itse valitsee kurjan aseman itselleen ottamalla vastuuta pyytämättä.

Takertuu kiitoksiin ja kehuihin. Saa toisten tunnustuksista kokemuksen olevansa tärkeitä. Ja tuosta kaikesta antautumisesta puuttuu näkyvästi aito ilo.

Katseesta voi nähdä muiden syyllistämistä tai jopa pilkahduksen halveksuntaa. Kuulet huokailua. Hän jopa paikkailee muiden töitä – näkyvästi tai salaa. Ikään kuin työ olisi tärkein itseisarvo elämässä. Kaiken kauniin ja hyvän teon mukana hän työntää koko ajan muita pois läheltään.

Hän uhriutuu tai syyllistää. Kuin ei olisi itsesuojeluvaistoa tai kykyä sanoa “ei”. Tuo marttyyrius on vääristynyttä ja piilotettua itserakkautta tehdä itsestään niin korvaamaton. Pyyteetöntä rakkautta ei hänen kohdallaan voi nähdä tai kokea.

Marttyyri auttaa, koska se on hänen tapansa säädellä omaa ahdistustaan. Hän elää elämäänsä muiden kautta, saaden tyydytystä keikkuen itsekkyyden ja auttamisenhalun välissä.

Nykymarttyyri on sokea itselleen. Hän uskoo olevansa hyvä, auttavainen ja aidosti toisten asialla. Häntä seuraa kuitenkin varjo, jota hän ei itse huomaa, ja joka ajan kuluessa hivuttaa hänen voimansa ja lähellä elävien tilan alleen.

Auttajan varjo-käsite on teologian tohtori Martti Lindqvistin luoma  (1945-2004). Se on se tuntematon osa itseämme, joka kuitenkin motivoi toimintaamme.

Avuttomien ja tarvitsevien ihmisten lähellä on jokaisen helppo unohtaa oma pienuutensa ja kokee itsensä tärkeäksi. ja arvokkaaksi. Tuo varjo heittää ihmisen ylle pettävän itsesäälin ja vaatimattomuuden kuoren.

Hyvin paljon kohtaat marttyyreja kasvatusalalla; kouluissa ja päiväkodeissa. Tapaat heitä myös hoitoalalla, sairaaloissa ja hoivakodeissa. Ja havaitset piireissä, joissa toisten auttaminen on pääelinkeino. Onpa heitä kauniissa kodeissakin, missä ei ole saatu löytää oman elämän unelmia, eikä tunneta itseään.

Nykymarttyyrius kuin ankeutta, jossa muistellaan koettuja vääryyksiä ja kahlehditaan kehoon taakottavia muistoja ja raskaita huolia. Ilo ja vapaus ovat kadonnut, puhumattakaan unelmista ja toiveikkuudesta.

Jos iltaisin nukkumaan mennessä tuntuu, että tänäänkin jäi taas sisin vaille jotakin. Jos päivä otti enemmän kuin antoi. Jos ajatukset täyttyvät huolista ja ilo on kadonnut. Jos ei pysty rentoutua vain olemalla. Jos mieleen hiipii miete, että on antanut kaikkensa ja tämän siitä saa! – Silloin on vaipumassa marttyyriuteen.

Silloin on käskettävä itseä heittäytymään nopeasti sohvalle tekemättä yhtään mitään. Silloin on harjoitettava luonteenlujuutta ja tutkittava sisimmän rakkauden laatua. Ja on otettava rohkeasti puheeksi oman toiminnan motiivit sekä vaikuttimet. On polttavan itsetutkiskelun paikka.

On aika keventää elämää. Omaa ja muiden.

Uusi vuosi alkaa pian. Ja sen on tarkoitus olla rakkauden vuosi.

Joitakin aikaisempia mietteitä löydät täällä: https://pihlajakeinu.com/valipaivien-sokea-piste/

---