On marraskuun aamu. Istun terassilla kirjoittamassa tätä. Aurinko on jo korkealla ja taivas täysin pilvetön. Jälleen. Kolmeen kuukauteen on osunut vain muutamia pilviharson päiviä. Ja silloinkin valo on voimakas.

Tämä on talvea Espanjan etelässä. Lämpö ja valo hoitavat mieltä ja luita. Aurinkoenergia varastoituu ihoon. Kodin seiniä ja lattiaa koskettava lämpö tallentuu.

Talviaurinko Suomessa vangitaan hangille ja verhojen varjoihin. Talviaurinko on kuin toivon pilkahdus huoneessa – pian valo voittaisi kaamoksen ja sameuden. Mustavalkofilmi oli Pohjolassa pitkä aika odottaa, milloin maiseman värit palaavat.

Onneksi hämärän syksyn ja kevään välissä oli joulunaika, jolloin kynttilöiden ja valonauhojen avustuksella jaksoi luottaa, että jää sulaisi ja elämä puhkeaisi kivijalkojen juuressa, eteläisen mättään kolossa, keveän lumen alta ja pientareen reunalta.

Nyt huomaan, ettei Suomessa valo ole koskaan ollut näin kirkas ja vahva. Aurinkorannikon talviaurinko ei leiki piilosta, eikä sitä tarvitse vangita. Se on sinulle uskollinen ja lämmin. Talviaurinko ei ole laimea. Se on porottava ja paahteinen.

Voiko tästä olla pitämättä? Tämä ilmanala on muunnelma kuivasta subtrooppisesta ilmastosta ja lämpimästä puolikuivasta ilmastosta.

Aurinko – tuo täydellisyyden symboli. Onnistumisen ja elämän kuva. Jos rakastaa aurinkoa, elämä tuntuu täydelliseltä ja onnelliselta. Valon vallassa on elämä ja kaikki uusi. Varjoa kaipaava hylkää talviauringon kosketuksen.

Pysähdyinpä ajatuksen tarttuessa kädestäni ja kuiskatessa auringon hylkäämistä sydämistä.

Heistä, jotka ovat kokeneet sen; elämän kaamoksen, valon kaikkoamisen, lämmön hylkäämisen. Jos tiedät, mitä on kokea tulla torjutuksi, unohdetuksi, hylätyksi.

“Näinä aikoina yksikään ystävällinen ele ei ole ylimääräinen.”

Kuulet vakuutteluja, että sinusta välitetään, mutta et tunne, etkä koe sitä missään. Silloin omat tarpeesi alkavat huutaa tarvitsevuuttaan, kunnes ne käpertyvät uskomaan, että olet vaativa. Alat vähätellä omia tunteitasi ja lopulta torjut ne. Samalla unohdat hylkäämisen pelon.

Tarpeellisuus alkaa kuitenkin tuottamaan hankaluutta. Opit sen aika pian. Epävarmuuden voimakkuus tuottaa stressiä kehoon. Pelkäät siinä samassa toisen poissaoloa. Pikkuhiljaa vetäydyt ja ilma viilenee. Palelee ja sisin sanoo, että olet vaarassa vilustua.

Järki puolestaan puhuu, ettei ole hätää. Se rohkaisee näyttämään tarvitsevuutesi, olemaan haavoittuva. Pyytämään huopaa, johon kietoutua. Kertomaan, että kaipaat enemmän lämpöä, koska on talviaika.

Ei, olet suojannut itsesi ja teet mutkia puheeseesi, käytökseesi. Olet yhä yksinäisempi, vaikka mitään ei edes ole tapahtunut. Sisäinen hylkäämisen pelko orjuuttaa. Alistaa sinua ja suhdetta.

Epävarmuus ja pelko ruokkivat nyt kilpaa toisiaan ja kaikki lämpö kaikkoaa. Yrität pitää tunteet kurissa, mutta varaudut alitajunnallisesti epävarmuuteen. On alituinen valon vaje. Alituinen turvallisuuden vaje. Alituinen sielun vilu.

Lopulta uskallat.

Ja takerruit siihen, mistä kiinni saat. Ja kuinka kävikään?

Elämäsi valo, se lämmön lähde, se kauan kaipaamasi ja rakastamasi mieltymys ottaakin etäisyyttä. Ja kiertorata on valmis. Kierre varauksellisuudesta vahvistuu mielessä. Kaukainen armas. Välimatka on jo liian pitkä.

Tarvitsemme kiintymystä. Emme osaa muuttaa kuitenkaan toimintatapaamme. Tai osaisimme, muttemme kykene. Epäluotettava kumppani onkin epävarmuus sisällämme.

Miten tärkeää on saada kiinni, mistä poissaolemisen ja hylkäämisen ajatus on tullut sieluun. Se voi olla pienikin kokemus, tai tuore, tai traumaattinen. Tarvitsemme turvaa ja luottamusta. Tarvitsemme sydämen valoa. Sieluun lämpöä. Talviauringon kosketusta. Sitä onnellista ja intohimoista.

Auringon hylkäämä sydän ei tee samoja asioita kuin ennen.

Talvella tosin ei koskaan tehdä tiettyjä samoja asioita kuin kesällä. Ei espanjalaisten tavankaan mukaan. Kuten pukeuduta sortseihin, minihameisiin taikka lyhyt-hihaisin paitoihin. Ei myöskään mennä piknikille tai tehdä monen tunnin ulkoiluretkiä yhdessä. Onhan täällä talvella niin kylmää, kun on vain +20c!! 🙂

Talviauringolta suojaisessa piilossa tuntuu toki viileältä. Siitä tunnistat, että on talvi.

Jos on vahingossa tai tutkimatta valittu koti talviauringolta piilossa, saattaa sisähuoneilma olla vain +5-15 astetta. Marmorilattioiden kalseus ja betoniseinien kylmyys hohkaa noissa kodeissa tylysti. Silloin moni Pohjolasta tullut kysyy, miksi näitä Etelä-Espanjan taloja ja ikkunoita ei voida eristää. Irrallisten sähköpatterien asettelu huoneisiin ja ilmalämpöpumpuista huokuva lämpö on silloin kysyttyä, mutta sähkö on täällä päiväsaikaan arvokasta.

Talviauringon huomaan tänne tullaan. Talvipakolaisena Espanjan valon syleilyssä osa viihtyy loka-joulukuun, osa marras-tammikuun, osa lyhyemmästi. Sen ajan, jolloin aurinko on Pohjolasta kadonnut. Pimeys on yksi elämänjanon sammuttaja.

Antiikin ajoista lähtien lie puhuttu valon parantavasta voimasta. Lääketiedekin sen tunnustaa. Auringolla ja valolla on selkeä vaikutus ja valta.

Täällä tulee vastaan hyväntuulisia ja hymyileviä ihmisiä paljon enemmän kuin omassa kotikaupungissa koskaan. Talviaurinko saa ihmissielun tanssimaan. Se saa luottamaan huomiseen. Se vapauttaa ja lähentää.

Nyt suomalaisia muuttolintuja on saapunut jo yli 30 000. Haluan tietää, mitä paikalliset ovat mieltä tästä!

---