Uutinen saavutti. Satutti. Ystävämme on poissa.

Suru tuo hiljaisuuden.

Kaipuu koskettaa ulkoisen ja sisäisen maailman rajaa, johon ei mahdu mitään eikä ketään. Syvyyden tunne. Tuo syvän sininen hetki. Sillä ei ole muotoa, ei kaavaa, ei selkeää melodiaa.

Suru lainehtii omaan tahtiinsa. Se koskettaa eri tavoin rantakalliota, hiekkarantaa, jalkojeni pintaa. Mutta sen kosketus on puhdasta, vaikka tuntuu viileänä kipuna.

Jokainen meistä tekee tuon matkan ilman saattajia.

Vedestä me tulemme alastomana ja yksin. Ja syvä sininen ottaa meidät vastaan, yksin, alastomana. Se on paluu alkuasetelmaan. Ja ovi tulevaan elämään. Siksi surua ei voi käskeä eikä hoitaa pois.

Olemme kaikki kuin yksi aalto syvässä sinisessä. Vuorollamme tulemme rantaan.

En tiennyt, että maassamme Suomessa haudat voivat olla kolmen eri syvyyksisiä. Aivan kuin kaipuukin.

Menettämisen syvyys. Luovuttamisen syvyys. Olemisen syvyys.

Hyvästelemme.

Ikävä tarrautuu jäähyväisiin. Tiedämme, että hän nukkuu ja on viimeisenä päivänä heräävä.

Me tapaamme jälleen. Sanat katoavat syvään siniseen.

---