Olen useasti maininnut, miten rakastan takorautaisia portteja, kaiteita, aitoja.. Täällä Espanjassa niitä on runsaasti ja koristeellisia.
Takorauta puhuttelee. Ne kertovat jostain pysyvästä ja vahvasta, joka kuitenkin voidaan taivuttaa ja joka taipuu kauniiksi muodoiksi.
Takoraudan kyky uudistua puhuu. Vaikka uudelleenkuumennus tekee muista metalleista hauraampaa, takoraudasta se tekee vahvemman.
Näin on sydämenkin?
Sanotaan, että sydän koetellaan tulessa. Sydämessä on koko elämä. Se, mikä tuntuu polttavalta tulelta, satuttavalta, kuluttavalta. Tuntuu, että kaikki palaa, elämä loppuu, mitään tästä ei jää. Juuri siinä syntyy jotakin kestävää.
Jää puhdistuminen. Ydin vahvistuu. Hehkun tulee olla kova, jotta takorauta kestää jännitettä. Siinä se saa korkean lujuuden. Iskunkestävyyden.
Ahjo. Siinä takorautaa käsitellään. Siitä tehdään kaunista.
Niin sydäntäkin.
Takorauta sisältää vain vähän hiiltä. Se on valmistettu valkoisesta valuraudasta. -Josko olen ymmärtänyt oikein. Puhuttelevaa.
Sydän tuskan ahjossa. Liekit syö. On hiljaista. Hiiltyy kaikki itselle niin rakas. Jääkö mitään. Jää. Jää valkoista. Puhdasta.
Sitten sydän on taottavana. Raskaita lyöntejä, iskuja. Mutta ei se murru, ei muserru, vaikka vapisee.
Tulessa sulatettu sydän on taottu kauniiksi. Se on aito ja ihailtava. Vakaa ja vahva. Ihana katsella.
Ja se on valmis palvelemaan. Olemaan siinä paikassa, jossa sen on tarkoitettukin. Porttina, kaiteena, aitana. Ehkä joku ovenkahvana tai kannakkeena, penkkinä tai puutarhakaarena. Joku suurena avaimena raskaaseen oveen.
Suostu ahjoon ja taottavaksi. Sinusta tulee ajaton ja ikuinen. Saat merkityksen.
