Kesä on leikkinyt piilosta Suomen kesäkodillamme. Sateen ovat ilahduttaneet luontoa – tosin ei omaa luontoani! 🙂 Kaunis on kuitenkin vehreä ja vihanta luonto. Viljelijät ovat olleet tyytyväisiä ja marjastajat sienestäjien kanssa iloisia.

Viljelijältä pyysin saada nipullisen kauniita elokuun tähkiä koristeeksi. Viljelijän puhe erilaista kuin omani. Jotakin siinä oli, joka pysäytti askeleeni.

Viljelijät tuntevat vanhat suomalaiset sanat ja tapahtumat, viisauden ja elämän opit. Harva meistä muista.

Tuuleentuva vilja ja halme. Ja laihosta hän puhui tarkoittaen kasvavaa viljaansa.

Kyseessä on ilmeisesti lainasana germaanisista kielistä. Hän kertoi, että laihon alkuperäisempi merkitys on ollut “viljana maksettu maan vuokra”.

Laiho laaksossa….sävel alkaa soida mielessäni. Tuo Suvivirsi 1600- luvulta. Sanat kirjoittanut näki tämän pellon alavalla maalla ja toivon pilkahduksen siellä. Oli vuosia viljelijät viljelleet, vaan eivät satoa keränneet. Se oli nälkävuosissa syntynyt laulu.

Suvivirsi syntyi tilanteessa, jossa maailmanlopun tunnelmien keskelle alkoi viritä toivo selviytymisestä. Se kurkistaa varovasti jo siihen, mitä oli edessä.

Luottamus. Toivo. Ihmeet. Jotakin uutta.

Sävelet pulppuilivat mielessäni. Miten elämä voittaa kuoleman ja miten toivo selättää pelon ja epätoivon. Se puhuu konkreettisesti asioista, jotka ovat elintärkeitä elämän edellytyksiä vakavana aikana.

Suvivirren syntyajan ihmisille virsi kertoi ennen muuta armosta. Luonnon toipumisessa poikkeuksellisten olojen jälkeen.

Laiho laaksossa oli se pieni halajaminen sisimmän ajatuksissasi. Se, mikä sai sinut hymyilemään ja ajattelemaan, että ehkä se voisi kerran olla totta.

Ihme siihen kuitenkin tarvittaisiin, sillä kaikki elämäsi osa-alueet puhuivat toista kieltä. Osa ihan asetti esteitä, osa nauroi, osa puisti päätään. Vieläpä joku tuomitsi ajatuksesi.

Yllätys oli suuri, kun näit, että laiho kuitenkin kasvoi laaksossa. Ei siemen ollut hävinnyt minnekään, vaan peltoa siitä kasvoi. Tosin alavalla maalla halla uhkanaan koko ajan, mutta toivo eli.

Ilo oli mykistävä, kun ymmärsit, että laiho oli tuulettunut. Se oli valmis korjattavaksi. Et sinä itse ollut tehnyt asialle mitään. Ei sinun voimasi sitä kasvattanut. Vain hiljaa sisimmässäsi olit uskonut sen voivan olla joskus totta. Suven suloisen kasvun antoi Luoja.

Nyt oli se aika.

Nähdä omin silmin ja koskettaa viljanvartta.

Jos nyt et toimisi, kuolisi laiho sydämesi kanssa. Nyt tarvittaisiin rohkeus koskettaa ja voima ryhtyä keräämään viljaa.

Se, mitä olit kylvänyt sydämeesi ja sanoihisi tuottaisi nyt sadon.

Aavistus oli muuttunut toivoksi. Toivo viljaksi, jolla saisit maksettua vuokrasi.

“Seitsemäs säkeistö suvivirteen” -kilpailu järjestettiin vuonna 2020.

Vaik alkais kesät, talvet toisiaan muistuttaa, tai valon aikaa päästäis yhdes’ ei juhlimaan, Sä anna meidän, Luoja, oppia luottamaan ett’ kirkkauttas’ pysty ei varjot voittamaan.

Piispa Teemu Laajasalon valitsema säkeistö tuo esiin näkyvän toivon merkit. On vain aavistus, miten tästä kaikesta palataan arkeen. On vahva aavistus. Toivo, joka ei ollut kuollut.

Niin viljamailla kuin suvivirrelläkin suuri suomalaisen kulttuurin arvo.  Suomen kesän ja suomalaisuuden vertauskuvaa. Ja huomaatko – jokaisen meidän elämän.

Huomioitava on, että suvivirttä on aina laulettu yhdessä. Joten ymmärräthän – et voi yksinäsi korjata viljaa, Et tarttua yksin iloon. Ihmeet on tarkoitus jakaa yhdessä riemuiten!

• Hiljentyminen ja levollisuus
• Ihmissuhteet ja rajat
• Luovuuden ilo
• Tietoisuus ja voima
• Toivo ja elämänjano
• Tunnemaailman tasapaino
• Unelmat ja ihmeet

---