Castillo Sohail on seissyt tuhat vuotta Etelä-Espanjan rannalla, noin 40 metriä korkean kukkulan päällä. Linna on Fuengirolan kaupungin symboli ja maamerkki. Linnoja täällä maassa on paljon. Kertoivat, että monia kymmeniä.
Linnat ovat kuin aarrearkkuja historiasta kiinnostuneelle. Ja mitä ihanimpia hääjuhlapaikkoja sekä kulttuuritapahtumien areenoita. Olla hetki kuin linnanneitona tai ritarina. Kokea elävää musiikkia, tanssia ja aterioida linnan sisäpihalla holvien alla – siinä on jotain mykistävän ajatonta.
Espanjan kauneimmat linnat ovat matkaoppaiden mukaan
Alhambran linna Granadassa
Loarren linna Huescassa
Cocan linna Segoviassa
Lorcan linna Murciassa
La Motan ja Peñafielin linnat Valladodissa
Palacio Real de Olite -linna Navarrassa
Segovian Alcázar
Castillo de Belmonte Cuencassa
Miravetin linna Tarragonassa
de Burgalimarin linna Jaenissa
Peñíscolan linna Valenciassa
Castillo de Vélez-Blanco Almeríassa
ja saan jakaa postauksessa tunnelmia sitten Granadasta!
Fuengirolan oman Sohail-linna inspiroi satujen maailmaan. Vallihauta, alas laskettava portti, korkeita, pyöreitä vartiotorneja, katapultteja ja aukkoja muurissa ammuntaa ja linnan puolustamista varten. Kapeat polut ja linnan sisäpihan kivimuurit. Täällä on asunut linnanneito ja Prinsessa Ruusunen ja Harry Potter. Käynyt Robin Hood ja ritarit. Jopa lohikäärmeitä vastaan on taisteltu. Rakkaustarinoita eletty. Jotain vaikuttavaa ja syvää on ollut täällä.
Sohailin linna rakennettiin kait 900-luvun lopulla. Linna vaurioitui pahoin 1400-luvun lopulla, kun kristittyjen armeija valloitti sen maureilta. Hyökkäys oli vain yksi monista, jotka linna on nähnyt historiansa aikana. Myöhempinä aikoina se oli toistuvasti merirosvojen hyökkäysten kohteena, kunnes Napoleonin armeija miehitti sen vuonna 1810. Linna ehti rappeutua suurimman osan 1900-lukua, mutta se restauroitiin lopulta vuonna 1989. Linna on nyt pitkälti samannäköinen kuin kukoistuskautenaan vuosisatoja sitten, meille kerrotaan.
Linnanneito näkisi pian rakkaansa, joka palaisi sotaretkeltään pelastamaan hänet. Tiheiden metsien ja tuhansien vaarojen ja vaivojen halki ratsastaisi hänen ritarinsa. Neuvokas suojelijansa.
Neito on kuitenkin jo melkein vajoamaisillaan viileään syvyyteen, kunnes yön tähtien valossa he viimein tapaavat toisensa. Ritari suutelee neidon poskea hellästi ja läpi tumman veden ja yön, läpi vaaratilanteiden, halki haasteiden he nopeaa kaikkoavat linnasta yön pimeyteen. Yhdessä.
He saivat toisensa. Toistensa elämät. Sitähän he halusivat. Loppuelämät.
Suomalaisessa maisemassa ja kulttuuriperimässä Väinö Linnan Tuntematon sotilas lienee realistisempi ja pysyvämpi muisto taistelujen todellisuudesta kuin linnat. Veteraanit – nuo oikeat ritarit – he ansaitsevat kunnioituksen ja kiitoksen. Heidän rohkeutensa ja rakkautensa uhmasi vaaroja. He antoivat elämänsä kodin, isänmaan ja uskon puolesta. Sitä he halusivat. He rakastivat meitä.
Eräs historian mies sanoi kerran: ” Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä, on sen löytävä.”
“Kadottaessaan löytää,
Antaessaan saa,
Unohtaessaan saa anteeksi,
Ja kuollessaan tuo elämää.”
