En voi sanoa, että kiinnostus ulkokuoreen olisi menettänyt otteen minustakaan. Kaikki ulkoinen kauneus ilahduttaa ja sykähdyttää sielun. Kauneus ympärillä voimauttaa ja tuo hyvinvointia. Luonnollinen kauneus ja luonnon kauneus varsinkin. Kaikkeen lisätään kuitenkin nykyään lisäaineita, säilöntäaineita tai makeutusaineita niin, että luonnollisuudesta on tullut harha.
Toki ulkoinen kauneus on saanut yliarvostetun aseman ja ihmiset tuhlaavat aikaansa siihen. Se aika kun olisi ollut sisäisen menestyksen hankkimiseen tarkoitettua.
Tämä on varmaan klassinen blogin aihe? Kehopositiivisuus, meikkivinkit, personaltrainerit, ketoruokavaliot … Jotenkin vierastan näitä aiheita, vaikka itsekuria arvostankin. Kauneus ei ole itsensä rääkkäämisen väärti. Ei, en kirjoita nyt noista. Itse en ole koskaan edes laihduttanut (nyt voisi tosin olla jo senkin aika), sillä olen ollut aina kotona omassa kehossani. Ulkoinen ja sisäinen hyväolo tulee tasapainosta.
Oma todellisuus ja oma arki – kun ne ovat yksi yhteen unelmien ja tarpeiden kanssa, ihminen on onnellinen. Silloin menestyy sisäisesti ja ulos huokuu tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta. Työelämä ei kuitenkaan kysy, millaisia tarpeita sinulla on ja milloin levähdät, voimaannut, hiljennyt, lataat akkuja, unelmoit. Läsnäolo ja lepo ovat vieläkin ristiriidassa yhteiskuntamme yleisen elämäntavan kanssa.
Rakastan pysäyttää ajan ja hiljentyä. Ottaa omaa aikaa. Ja vaikka matkustaa – piilottautua työltä, ja kotitöiltä; tiskeiltä, pyykkivuorelta, ruokakauppareissuilta, nurmikonleikkuulta, velvoitteilta, suorittamiselta, ahkeruudelta – ja unelmoida!
Ja siksi rakastan istahtaa keinuun: aika pysähtyy ja läsnä on vain sinä ja suuri maailmankaikkeus. Siksi lapset rakastavat keinua!
Onkin oltava valmis ja rohkea kohtaamaan ajan ja tarpeiden ristiriita. Se tuo tullessaan moitetta, jopa väärinymmärretyksi tulemista. Syntyy sisällissota, mutta haluat voittaa sen. Tarvitset vain rohkeutta ja aitoutta. Rakkautta välittää itsestäsi ja voittaa omat sisäiset tehokkuusajatuksesi.
tai sitten se on pakoilua.
Opetin lapsille suuntia ja esineiden hahmottamista eri puolilta. Kääntelimme esineitä ja piirsimme paperille, miltä ne näyttävät eri puolilta. Ihmettelimme sen olevan sama esine uudessa näkökulmassakin. Hyvin selkeää. Helppoa ymmärtää ja oppia pienen lapsen. Ja samalla itse opin, kuinka käsityksen muuttuessa näemme vasta kokonaisuuden.
Rakkauttakin tulee katsella joka puolilta ja nämä puolet yhdistäessä muodostuu vasta kuva täydellisestä rakkauden luonteesta. Kiitollisuus tästä kokonaisuudesta saa sisäisen ihmiseni menestymään. Tämä pysähtyminen tuo tasapainon, jotta tyytyväisyydellä kupliva ilo ja rauha voi täyttää minut.
Mutta tänään en pysty tuohon. Tämä hetki tuntuu kokonaisvaltaisemmalta minun tunteissa ja kokemuksissa vaikka tiedän, että ylhäältä päin katsottuna tämä on vain osa jotain paljon suurempaa. Olen hukannut taivaallisen näkökulman. On kiivettävä vuorelle – hengitettävä kevyttä ilmaa – tavoitettava rauha, joka valtaa kehon, tunteet, ajatukset ja hengen. On puhdistettava sisin. Silloin voi taas katsella arkea eri puolilta, jotta näkee elämän todellisen kokonaisuuden.
Taidan tarttua uudelleen parhaaseen lukemaani kirjaan: Ann Voskampin kiitollisuuspäiväkirjaan: Tuhat lahjaa. Haaste elää tyhjempää, täydempää elämää, Uusi tie 2014.
