Olipa kerran siemen, joka oli yksin ja jota kukaan ei huomannut. Siemen tunsi itsensä mitättömäksi eikä pitänyt olemassa oloaan oikein mitenkään erikoisemmin jonkin arvoisena tai erityisenä.

Eräänä päivänä tuuli tarttui siemeneen ja heitti sen varjoista paahtavaan aurinkoon keskelle peltoa. Siemen ihmetteli, miksi juuri hänen pitää kärsiä paahtavasta auringosta. Se koki olonsa välillä liian tukalaksi, todella epäoikeudenmukaiseksi, ja välillä tyystin unohdetuksi.

Alkoi sataa. Siemen mietti, miksi ihmeessä juuri hänen pitää liota sateessa päivästä toiseen.

Viikot ja vuodet kuluivat, ja siemen kärsi vuoroin paahteesta ja vuoroin sateesta. Se pohti, ettei tämä ollut sitä elämää, jota se halusi. Jota toivoi. Jota oli odottanut.

Eräänä päivänä matkamies saapui tuohon paikkaa ja huokaisi ääneen: ”Luojan kiitos, vihdoinkin saan levätä varjossa.”

Siemen luuli , että mies pilkkasi sitä ja kysyi: ”Mitä sinä oikein puhut?”

Mies ihmetteli, kuka puhuu.

”Minä, siemen.”

”Siemen?”, mies hämmästeli havaitessaan äänen kuuluvan yläpuolellaan olevalle puulle. ”Ethän sinä ole mikään siemen, vaan puu. Oikea jättiläispuu oletkin”, mies huudahti.

Siemen hymyili.

Tarkista sinäkin välillä, kuka oikeasti olet, ja mitä sinussa oikeasti on.

Tämä ihana teksti lainattu : Ajatusten aamiainen / Positiivari

---