Matkakertomus osa 4
Ei, kun kerta kysyt. Minulla ei ole ikävä Suomen ruskamaisemia, syksyn kalseutta, kaamosta, sadetta, talven viimaa, pakkasen kirpeää tuntua. Nämä sävyt ja tunnelmat ovat minulle suloista elämää. Ajattelen vakaasti, että suomalaisten tunnemaailman kankeus, apatia, tylsyys ja suorittamisen elämäntapa juontuu kylmästä ja pimeästä. Valon puute on korvattava sisulla. Siihen ei tunteilut kuulu.
Olemme korkealla mutkittelevalla vuoristotiellä Ranskassa ja pysähdymme imemään tätä häikäisevää kauneutta ja lämpöä sieluumme. Alapuolella avautuu silmin kantamattoman laajat viiniviljelmät ja upeaa turkoosinvihreää vettä. Kunnes kuulen suomenkielellä, kuinka kamalan vaarallinen onkaan tämä tie. Minä koen tämä näköalapaikaksi. Sellaiseksi se on tarkoitettukin.
Ja ymmärrän – me voimme todellakin katsella elämää aivan eri tavoilla. Peläten, näkien uhkakuvia, kiinnittäen huomion epäkohtiin. Tai katsellen sen luomia ilon hetkiä, mahdollisuuksia, kokemuksia. Mielemme se on, mikä määrittää, saammeko kiinni kiitollisuudesta siinä, missä olemme. Kiitollisuus kun synnyttää onnea, tyytyväisyyttä, rauhaa. Mutta väitän, että silmien kautta sieluun saa menemään paljon iloa. Tämä kaikki kauneus ja lämpö hoitaa.
Vielä pitää raapustaa ranskalaisen keittiön, ranskalaisen kulttuurin suurimmista saavutuksista. Tällä osataan maut, mutta ymmärretään kuinka kauneus ja arvokkuus on sielun ruokaa myös lautasella. Ja seuratessa seurustelua on todettava, että tämä ateriakulttuuri tukee varmastikin kokonaisvaltaista hyvinvointia. Kasvikset, yrtit, juustot ja pienet annokset eivät ole koko salaisuus. Tunti tai kaksi, kiirehtimättä ja kohdaten ystävän – siinä yhteys ja hyvä olla. Yhteysateriat – niitä tulisi lisätä.
Nyt jäi pataruoka cassoulet kokematta, mutta kuuluisan juustopiiraansa quiche lorrainen sain maistaa.
