Matkakertomus osa 3
Saavuimme neljä päivää sitten Pohjois-Ranskaan. Ensi vaikutelmana oli auringon kultaamat kauniit maisemat. Kuivuus ja lämpö. Macchia-pensastot ja sypressit, myrtit ja aitoja kiipeilevät muratit näyttivät eilen Vincent van Goghin taideteokselta viljapelloista.
Täällä on maastossa sävyeroja. Alankoa on paljon, mutta myös korkeutta. Muistan joskus miettineeni, haluaisinko asua laaksossa vai vuorella. Valitsisin kuten Einari Vuorela sanoittaa: Korkealta näkee kauaksi, mutta laaksossa on syvyyden alkulähteet. Näkyväinen katoaa, mutta loputon on näkymättömän sisällys.
Korkealta näkee kauaksi, mutta laaksossa on syvyyden alkulähteet. Näkyväinen katoaa, mutta loputon on näkymättömän sisällys.
– Einari Vuorela
Tämä on maailman suosituin matkakohde. Matkalla sitä aina miettii, onko määrä vai laatu arvokkaampaa? Nähdäkö paljon, vai syvälle. Määrä on elämän laskelmointia. Valitsemme usein paljon, koska vähä ei tyydytä elämän nälkää ja sitten sielu nääntyy. Laatu on samaa kuin syvyys ja oikeus. Silloin sisin tulee ravituksi ja mieli voittoisaksi. Viipyä, ei viivytellä. Siinä hyvän olon salaisuus.
Me valitsimme tässä maassa pilkahduksia historiallisista muistomerkeistä, koristeellisista rakennuksista ja unelmien toteuttamista. Vaikka valitsimme vähän, tämä postaus on pitkä. Toki vain osan raapustan, ja jatkan seuraavassa postauksessa vielä pikkuisen.
Ranska on sama kuin Eiffel, joten Pariisi oli ensi kohteemme. Elämänsä alussa rumaksi rautahökkeliksi parjattu 342 metrinen maamerkki pilkistää jokaisesta kadunkulmasta. Tahtoisin kuvata kaikki. Eri vuorokaudenaikaan tuo naisellisuuden symboli näyttäytyy erilaisena. Ranskaksi “la Tour Eiffel” on naisellinen. Tämä niin sopii minulle. Naiseus on usein meissä itse rumaksi ja pinnalliseksi parjattua, kunnes löydämme sen salaisuuden ja sen kaikki muodot, sävyt, varjot, asennot, katseet ja se on sen jälkeen kaunis aarre.
Astellessa Pariisin tunnetuinta katua, kahden kilometrin pituista Avenue des Champs Élyséetä, näkee monia nähtävyyksiä ja saa suolaista taikka makeaa puistonpielen pikkukojuista. Näkee ja kohtaa myös monenlaista kulkijaa. Täällä on monikulttuurisuutta ja se näkyy luonnollisena. Sain kuulla, että Ranskalla ei ole tilastoja eri etnisten asukkaiden määristä, sillä hän, joka muuttaa tänne asumaan, on siitä edespäin ranskalainen.
Lopulta saavutaan Riemukaarelle. Missä elämässäsi on riemullisen muistomerkin paikka? Ajattelen, että on merkityksellistä pystyttää itselle muistomerkkejä, ja palata niiden luokse, kun usko ihmeisiin meinaa hiipua.
Yhtäkkiä tuoksu tulvahtaa muistiini; juuri nyt mustaherukan, orvokin, mantelin ja aniksen sensuelli yhdistelmä. Sydäntuoksussa syvemmällä tunnen todellisen pionin, mimosan, syreenin ja mantelikukan kukkameren. Ja lopuksi iholla viivähtää santelipuun, vaniljan ja setripuun viehättävä syleily. Kyllä, olen myynyt hajuvesiä. Kauneuden alan ammattilaisena aineosat piti osata ja tuntea.
Mutta Guerlainin Champs Élysée- hajuveden muisto kertoo minulle ensiraskaudestani. Siksi muistan ne. Se on muistomerkkinä elämän yhdestä suurimmasta unelmastani: olin tulossa äidiksi. Joku kysyi, miksi säästän joitain hajuvesipulloja – juuri siksi. Ne ovat muistomerkkejäni. Tuoksumuisti on voimakas. Se on tunteiden muistojen muisti.
Tämä riemukaari on upea. Keisari Napoleonin 1806 aloittama muistomerkin rakennus Ranskan puolesta taistelleille. Kaaren alle on sijoitettu kuulemma ensimmäisessä maailmansodassa taistelleen tuntemattoman sotilaan hauta. Siinä palaa ikuinen tuli. Oli pakko pysähtyä. Se ei ole hiipunut. Elämänliekki, joka kannustaa elämään rohkeasti ja yhteyttä tavoitellen. Uskaltaen unelmoida. Otan kipinän siitä sieluuni ja jatkamme matkaa.
Yli 40 vuotta haaveilin, että joskus pääsisin Disney Worldiin. Sitten haaveilin Disneylandin teemapuistosta. Eilen oli se päivä. Miten ihanaa! Erityisesti halusin tavata rakastettavan ja mutkattoman Nalle Puhin (aluperin A.A. Milnenin hahmon). Nalle Puhin sitaatit elävät yhä sielussani.
Joskus pienimmät asiat ottavat suurimman paikan sydämessä.
-Nalle Puh
Ja odotin tapaavani viisaan ja rohkean pikku Hiawathan sekä hänen pikkusiskonsa Auringonkukan. Sekä huolettomat maaoravat Tikun ja Takun. Näiden sävyttämät tarinat lapsuudesta ovat opettaneet paljon elämässä, tiedostamattani.
Eläintarinat ovat täällä maassa olleet jo monia vuosisatoja sitten kantavana kasvatusvoimana. Näitä vertauskuvallisia perinnesatuja kuunnellessa huomaa sävyeroja, jotka ovat haalistuneet nykysaduista. Miten merkityksellisiä ovatkaan kertomukset, jotka kuulet lapsena ja jotka kylvetään sielunmaailmaasi jo pienenä. Ne muokkaavat ajattelua, jättävät jäljen, ja kasvavat siellä koko elämän ajan.
Tuhkimot, Ihmemaat, Pinokkiot ja Karhukoplat muuttuvat täällä eläviksi. Löydät Pelle Pelottoman ja Roope Ankan. Ja kaikki uudetkin hahmot.
Disneyland on kokemisen arvoinen. Siellä tosin vierähtäisi pari kolmekin päivää kevyesti. Euroopan suurin puistoalue on siisti, kauneutta huokuva, laajuudessaan huikea. On kaksi teemapuistoa ja monta erilaista satumaailmaa, putiikkia ja elämystä. Yhtäkkiä portit aukeavat ja esiin tulee mielikuvitusmaailmaan mukaansatempaava kulkue taikka elokuvien lavastekaupungit.
Etsin käsiini Hanhiemon tarinoita (ranskalainen Carles Perrault) ja Peukaloisen sadun. Se kiehtoo ihmisluonnon tarinana. Altruismin muoto on aarre, jota kannattaa etsiä. Peukaloinenkin löysi elämänvoimansa siitä. Siinä arjen vaikuttimena ja motiivina on pyyteetön rakkaus, ilo ja hyvyys. Ehkä juuri siksi rakastan sitä. Ehkä siksi katselen täällä miljoonakaupungissakin ympärilleni saadakseni koskettaa pienen verrankaan epäitsekästä välittämistä.
Jätimme motskarin majapaikkaan ja seikkailimme päivät metrolla. Tämä neuvo olikin kultaa, sillä keskustan ruuhka ja tiet risteyksineen olivat kokemus sinänsä. Pariisissa kannattaa ostaa heti sellainen metrolippu, jolla voi matkustaa rajattomasti vaikkapa viikon ajan halutuilla vyöhykkeillä, sillä yksittäin ostettuna lippuihin saa kyllä kulumaan rahaa.
