Onkohan se totta vai legendaa? Että satakieli laulaa kauneimmin piikkipensassa. Piikkien sitä pistäessä sen vaisu ja rätinöivä ääni muuttuu voimakkaaksi lauluksi.
Satakieli laulaa erityisesti pimeällä.
Piikit. Pimeä.
Olet kokenut sen. Olet voimakkain äänin huutanut. Laulanut itkun virttä yön yksinäisyydessäsi.
Piikit pistivät. Haavoittivat. Sydän oli verestävä. Kaikki kirveli. Pimeni.
Sitähän ihmiset osaavat tehdä toisilleen. Kuin reviiritaisteluissa olisimme. Yhteisessä maailmassamme.
Satakielellä toistakymmentä teemaa lauluissaan, ja kauneinta se, minkä laulaa piikkipensaassa. Niin voi olla meidänkin elämässä. Piikit voivat kirvoittaa jotain kaunista pintaan.
On myös kertomus, jossa äsken niin ylistetylle ystävälle tehtiin piikkipensaasta kruunu. Joulun kertomuksessa kuuluu tuo voimakas laulu kärsimyksen ja tuskan pimeydestä. Täydellisestä yksinäisyydestä.
Joulun sanomassa kamalinta ja kauneinta juuri se. Me haavoitimme häntä ja meidän tekojemme tähden hän kärsi. Kantaen syyttömänä rangaistuksen meidän kaikista muistakin teoistamme. Antaen kaiken anteeksi.
Joulun kuningas, orjantappurakruunu päässään sovitti kaiken, että meillä rauha olisi. Että meillä on mahdollisuus kuulla tuo ihana rakastava laulu taivaasta : Minulla on hyvä tahto ihmistä kohtaan ja rauha maanpäällä ihmisillä.
Piikkipensaan piikit haavoittivat häntä ensin. Hän rakasti ensin. Siksi mekin voimme antaa toisillemme anteeksi ja rakastaa. Voima on tuossa enkelten laulussa.
