Viimeisimmät raapustukseni ovat olleet syvemmän värisiä, matalasävelisiä. Kynä ei ole tanssinut, vaan painomusteessa on ollut painovoiman tuntu. Kirjaimet ovat kummunneet kohtaamistani ihmisten tilanteista ja samalla nostaneet omia kokemuksiakin pintaan. Tämäkin postaus kääriytyy surupuvussaan kyynelien runoon.

” Ihmisellä on rajoitettu kyky tuntea onnea,

mutta rajaton kyky itkeä.”

Olen syksyn lapsi, syntymäajaltani. Sielultani kesän. Sade ei ole koskaan liikauttanut sisimmässäni mitään. Mutta nyt. Asuessani kesämaassa, sade on saanut aivan eri vivahteen. Täällä on odotettu kunnon sadetta jo monta vuotta, turhaan. Pienikin sade virkistäisi ilmanalaa ja luontoa.

Kaupungin joet ovat kuivanneet. Maa halkeilee. Pölyä on paljon. Mutta jossakin näillä kasveilla lähteensä on, sillä kukat yhä kukkivat ja pensaat viheriöivät. Tällaiset luonnon sykinnät opettavat ja kertovat tarinaa.

Sade, kastele maan haljenneet huulet viljan lempeäksi hymyksi.

Sade, älä yllätä koditonta lehdettömän puun tiellä.

Sade, älä hukuta riisiä tyhjiksi kupeiksi.

Sade, pese sokeiden silmistä unien imelä.

Sade, kastele hyökkääjien aseista ruuti.

Sade, pese mullasta iäksi veri.

Sade, ojenna kätesi ruusuille ja siemeniä suuteleville.

Sade, aivan kuin joku itkisi, ilosta.

Tommy Taberman, Aivan kuin joku itkisi, Wsoy 1973

Aivan kuin joku itkisi.

Pienet sadepisarat koskettavat arasti kuivaa ja halkeilevaa polun pintaa. Ikkunat ovat auki, vain rautaesteet edessä. Sade on niin hento, ettei siitä kuulu edes ropinaa.

Sisältä kuuluu monen lapsen itkua. Kuljin paikallisen espanjalaisen päiväkodin ohitse. Silloin tuo runo muistui mieleeni. Pienet lapset rakastavat sadetta. Pienet lapset itkevät vain murheesta.

Sade, kyyneleet.

Muistan ajat, jolloin itkin itseni uneen. Jolloin yksinäisyydessä kävelin pitkin metsäpolkuja ja itkin. Niistä lopulta kyyneleetkin loppuivat, mutta itku jatkui. Eivät ne olleet vain tunnereaktioita. Ne olivat surua, voimattomuutta, uupumusta, masennusta. Se oli ainoa keino lohduttaa itseä. Ja kuitenkin itku vain tuntui kuin pahentavan oloa. Se poisti kivun terän hetkeksi. Murhe, jota en koskaan halunnut. En koskaan pyytänyt. Palasi.

Voimme näyttää kyyneleemme. Mutta kun kohtaat henkilön, joka vaivaantuu tai hätääntyy sinun itkustasi, et halua näyttää murhettasi enää.

Voimme piilottaa kyyneleemme. Kun kukaan ei näe kyyneleitäsi, ei he myöskään rohjene tarjoamaan myötätuntoa ja apua käsitellä murtumaa yhdessä.

Kohtaamme myös ihmisiä, jotka halveksuvat haavoittuvuutta ja pitävät itkua heikkouden merkkinä. Ja niitä, jotka eivät osaa itkeä. Ja heitä, jotka itkevät kaikesta ja eivät osaa pidätellä ollenkaan itkuaan. Itku on syntyessämme ensimmäinen sanamme. Lähtiessämme täältä se on viimeinen: muut itkevät. Ja siinä välissä kyyneleet ovat juomamme.

Anna kyyneleesi tanssia sateessa. Ne kertovat rohkeudesta antautua, hyväksyä, muuttua. Ne murtavat jotain. Kuin puro, se jatkuvalla virrallaan luo uoman.

Kehomme muistaa itkemättä jääneet itkut. Ne kyyneleet ovat odottamassa, että sinulla on riittävästi voimaa tuntea ja kokea. Keho muistaa kyllä. Se jaksaa odottaa.

Anna taivaan itkeä kanssasi.

Aivan kuin joku itkisi – ilostako?

On kertoja, kun itkemme ilosta. Pakahduttavasta onnesta. Kiitollisuuden tunteesta. Se on itkua, joka kumpuaa syvemmältä. Kun koditon saa yösijan. Nälkäinen aterioi. Alaston vaatetetaan. Sokea saa näkönsä. Riita ja raivo pysäytetään. Anteeksianto verhotaan syleilyyn. Sydän löytää takaisin rakkauden lähteelle.

Itku, joka johdatti pois itsekkyydestä. Sulatti kovuuden. Kasteli siemenet unelman.

Mitä kaikkea sisimmässäsi onkaan. Sellaista, joka vain odottaa suotuisia olosuhteita. Sadetta. Miten moninaista vesipisarat ja kyyneleet voivatkaan saada aikaan.

Se oli sade, jota odotin.

---