Seuraan pienen lapsen ensiaskeleita. Olen kuullut, lukenut ja käsittänyt kävelemään oppimisen riemun. Olen nähnyt sen jo aiemminkin. Tässä on kuitenkin jotain paljon suurempaa. Tuo silmistä loistava usko omiin kehittyviin kykyihin. Tuo sinnikäs ilme onnistua. Luja tahto iloita liikkeestä. Huoleton ja samalla rohkea askel. Ne ovat tuttuja, kunnes ymmärrän suuremman viestin : Olen hukannut askelistani jotain tuosta.

Ensi askeleet eivät mukaudu ruttuihin matossa, vaan toimivat toivon mukaan, pelottomasti.

Onhan minun kuitenkin varmistettava turvalliset askeleet. Mieleni ei saa rauhaa huolilta. On liikaa tulevaisuuden miettimistä. Mitähän en ole vielä huomannut, huomioinut? Pieleen voi mennä monikin seikka, ellen harkitse ja huolehdi. Ei tässä voi heittäytyä suin päin asioihin, sillä se voi tuoda murheita mukanaan. Jotain voi sattua.

Tunnistan liikahuolehtijan itsessäni. Elämästä voi nauttia, kun on valoa ja selkeää koko ajan, mutta pinnallisuus ärsyttää.

Oma puolisoni on huoleton. Se sai minut liikahuolehtijaksi. Huolettomuudestahan seuraa jotain ikävää ja siksi pitää varautua. Riskit pelottaa. Jotain kohtalokasta voi tapahtua, ellei tilanteet ole suunniteltuja ja kontrollissa.

Puolet eletystä elämästäni ajattelin, että luonteessa tai persoonassa voi olla todellakin huolettomuuden taikka huolehtijan geeni, joka vahvistuu hyvin vähästä. Olin siis tärkeässä tehtävässä mielestäni huomioidessani riskit. Suojelinhan meitä. Tehtäväni oli oikoa ja suoristaa mattoja, ettei ruttuihin kukaan kompastuisi.

Koska toisaalta kuitenkin ihailin huolettomuutta, laitoin plussat ja miinukset huolehtijan vaakaan todetakseni, että aina löytyy enemmän miinusta. Sitä katsellessa on toivottomuuden vanki. Ei ole kunnolla elossa. Elää menneisyyttä, tätä hetkeä ja tulevaa yhtä aikaa unohtaen itsensä.

Pieni lapsi, joka ei tunne maailmaa, ei välitä harmeista. Kompastuminen ei ole kävelytaidon loppu. Mies, joka rakastaa riskejä ja haasteita, luottaa elämään. Epäonnistuminen ei ole vammauttava, vakava onnettomuus.

Huolestuttavat tunteet voivat roikkua arjessa kuitenkin itsepintaisesti. Tai ne tarttuvat vaikkapa mediasta, kuin kulkutauti. Jotakin pelottaa ilmastonmuutos, toista jyrkentyvät asenteet, poliittinen vastakkainasettelu, pandemiat… Komennat itseäsi ; “Nyt et enää ajattele tuota asiaa. Ei elämää voi elää näin.” Silti huolet tunkeutuvat mieleen väkisin. Se ei toimi.

Ehkä otit esille huolipäiväkirjan, kuten minä tein. Sanoitin huolet, murheet ja pelot ulos ja rajasin niille oman pienen hyllyn kamarin kaapista, etteivät ne roikkusi jaloissani joka paikassa. Toivotonta.

Tai ehket jaksa kuunnella lähellä olevien ihmisten synkkää asioiden jauhamista. “Asioille voi aina tehdä jotain ja matka jatkuu”, ajattelet. Toivon vastakohta on pelko ja se on saattanut lamaannuttaa tuon ihmisen ajattelun. Huolet voivat olla monella mukana epäonnistumisen tai jonkin muun pelossa estäen elämästä nauttimisen.

Sinnikkäitä ensiaskeleita seuratessa se kirkastui. Luottamus elämään on toivoa. Voin kaatua ja voin katua kaiken aikaa asioita, mutta elämää se ei saa estää. On tunnistettava ja nimettävä huolet ja pelot. On altistettava itsensä turhautumiselle ja epäonnistumisille. Silloin löytää rohkeuden.

Kun ymmärtää, että toivon vastakohta on pelko, ja että pelko on sukua katkeruudelle, muutos on helpompaa.

Elämään luottavan räsymatossa kaiken väriset raidat ja rutut ovat täynnä toivoa ja uskallusta. Toivo ei kompastu maton ruttuihin. Toivo on tunnetason onni. 

 

---