Olemme matkanneet Euroopan halki. Nyt olemme jonkin aikaa olleet jo Ranskan maisemissa.
Elohopea nousee lukemiin, jotka saisivat suomalaisen hellepäivän kalpenemaan.
Helle on toki syy riisuutua, mutta ei varsinainen selitys. Ranskassa ihmiset eivät ainoastaan ota pois vaatteitaan. Ymmärrän, että he ovat alkaneet luopua myös suojakuoristaan, kaavamaisista rooleistaan ja sääntöjen hiljaisesta painosta.
Terassilla istuu nainen ohueen pellavamekkoon pukeutuneena, olkapäät paljaina, tukka sekavasti nutturalla. Ei tämä ole “ranskalaismaista” naiseutta.
Hänen edessään puoliksi juotu lasi roséeta ja kirja, jonka hän on jättänyt auki pöydälle, kasvot kohti aurinkoa. Hän ei katso ympärilleen tarkistaakseen, katsooko joku.
Miksi katsoisi? Täällä ei ole rikos olla näkyvä.
Kun suomalainen kesä viimein saapui, se tuli jälleen hyvin epävarmasti — vähän kuin pyytelisi anteeksi olemassaoloaan. Villasukat odottivat mökin ovensuussa, sillä sää voisi muuttua milloin vain.
Juhannuksenakin ripoteltiin vielä varmuuden vuoksi takkapuita olohuoneen koriin. Pohjolassa olemme oppineet, että lämpö on laina, ei oikeus.
Mutta Ranskassa. Täällä kesä on kuin rakastaja, joka ei koskaan epäröi tulla lähelle. Se ei kysy, oletko valmis — se ottaa omansa.
Ja ihmiset vastaavat siihen riisuutumalla. He päästävät irti. Jättävät jotain varjoon — ei vain vaatteita, vaan kontrollia ja turhaa pidättelyä.
On siinä jotain enemmänkin, vaikka sitä ei ehkä heti huomaa.
Riisuutuminen tässä mielessä ei ole pelkkää paljasta pintaa, vaan suostumista olemaan sellainen kuin on. Epätäydellinen ja elossa.
Olevinaan yksin kadulla, mutta silti osa suurempaa virtaa — ihmisiä, jotka ovat päättäneet, että elämä on liian lyhyt peiteltäväksi.
Pohjoisessa saatamme tarvita vielä monta hellekesää. Mutta jokainen päivä, jolloin uskallamme vähän päästää irti, on askel oikeaan suuntaan.
Eikä se ala siitä, että riisutaan vaatteita. Se alkaa siitä, että riisutaan rooleja. Suorittamisia.
Roolien riisuminen ei ole yhtä helppoa kuin villatakin jättäminen tuolinselkämykselle. Se ei tapahdu yhdessä iltapäivässä eikä aina edes yhdessä elämänvaiheessa.
Roolit kasvavat meihin huomaamatta, kuin ihoon painuneet rypyt, joita ei muista edes hankkineensa.
Meistä tulee työntekijöitä, vanhempia, kumppaneita, vastuunkantajia, rationaalisia, tehokkaita, huolehtivia. Meistä tulee tunnollisia ja vastuullisia elämän suorittajia.
Toinen on se, joka aina järjestää kaiken. Toinen se, joka ei koskaan näytä heikkoutta. Yksi ei koskaan sano ei. Toinen ei koskaan pyydä apua.
Meistä tulee hiljaisesti se, mitä muut toivovat meidän olevan.
Ja sitten — ehkä tuona kuumana kesäpäivänä, ehkä Ranskan kaltaisessa valossa — tulee hetki, jolloin ihminen itse huomaa, että ei jaksaisi enää olla jokin. Haluaisi vain olla.
Olla vapaana siitä, miten pitäisi käyttäytyä, puhua, vastata. Antaa ajatuksen harhailla kepeänä, ilman että se on heti jalostettava mielipiteeksi tai tuottavaksi ideaksi.
Roolien riisuminen ei tarkoita vastuun pakoilua tai elämän hylkäämistä. Se on päinvastoin palaamista oman itsen äärelle. Löytämistä ytimen kaltaiseen olotilaan, jossa on lupa olla hauras ja tietämätön.
Että voi kuunnella ilman, että suunnittelee vastausta.
Se on lupa olla keskeneräinen ja silti riittävä.
Kun antaa itsensä näkyä sellaisena kuin on — ilman koristeita, ilman varmuutta, ilman suorituksia — huomaa, että maailma tulee lähemmäs ja koskettaa ihanasti.
- Hiljentyminen ja levollisuus
- Ihmissuhteet ja rajat
- Luovuuden ilo
- Tietoisuus ja voima
- Toivo ja elämänjano
- Tunnemaailman tasapaino
- Unelmat ja ihmeet
