Tiedätkö hänet, joka asettaa itsensä pylvään nokkaan ja julistaa kestävänsä mitä vain. Ettei häneen vaikuta mitkään puheet tai teot. Hän ei ole riippuvainen kenenkään hyväksynnästä. Päinvastoin hänen ansiostaan asiat ovat ja pysyvät. Hän tietää, mikä on totuus ja oikeus. Hän katsoo alaspäin ja puhuu vain itsestään. Viisaudessaan saavutuksistaan ja ansioistaan.
Ja näet pylväänsä huojuvan. Hän ei kohtaa ketään eikä mitään. Pyhässä ansioissaan hän on irtaantunut ihmisjalkojen polulta. Kuin pylväspyhimys, hän on nostanut itsensä muita alas katsoen.
Liian pitkälle viety oma ansio on sokeuttanut hänet. Itsetietoisuudessaan hän on hukannut sosiaalisen tietoisuutensa. Aito hän lienee on, vaan avoimuus ja rentous ovat kauan sitten hävinneet. Ilosta puhumattakaan.
Tai sitten hän on ehkä hakenut aikanaan ihmisiltä hyväksyntää. Vääriltä ihmisiltä. Ja satuttanut sielunsa. Rakentanut tuon kaiken sen ympärille, alle ja päälle. Ulkopuolisuus on haavoittanut ehkä häntä ja siksi hän ei tarvitse ketään selvitäkseen elämässä.
Pylväänsä päällä hän on todella yksinäinen ja mekin kuljemme ohitse. Jopa ihaillen.
Pylväspyhimys ei kohtaa mitään eikä ketään. Kiireetön hän on ja rakentanut rauhansa noiden tiettyjen asioiden varaan. Yksinäinen ja liikkumaton hänen sielunsa. Muuten hän ei pysyisi tuon pylvään nokassa.
Hällä ei ole kuin rakentamansa pylväs, mihin luottaa. Hän ei tiedä olevansa rakkauden kerjäläinen.
Pylväät ovat kaukana toisistaan. Kylmiä ja kauniita. Kaukaa niitä on upeaa ihastella. Yhteneväisiä ne ovat kukin omalla kohdallaan, mutta vailla koskettavaa yhteyttä.
Jokainen kaipaa kuulua jonnekin. Isoaa olla osa jotakin kokonaisuutta. Kaihoamme yhteyttä. Jokainen kaipaa ihmistä.
Jokainen tarvitsee kokemusta merkityksellisyydestä. Kokea olevansa tärkeä jollekin.
Todellinen elämä on olemisessa. Tomuisin jaloin pysähtyen. Toisiamme tukien ja ymmärtäen. Tarvitsemme sitä pyhyyttä, joka kumpuaa rakkaudesta heikkouteemme. Ansiotonta hyväksyntää astellessamme yhdessä täällä kivun ja kärsimyksen maassa. Silloin voimme saada aikaan jotakin kaunista ja kestävää. Kokea olevamme tärkeitä toisillemme. Kaunista ja suojaisaa elämälle.
Unelmat alkavat kantaa meitä. Toivo nostaa meidät ylös. Rakkaus pitää meidät kiinni armossa, kun kuljemme yhdessä. Tomuisin jaloin pyhäkössä, porttikäytävässä, palatsissa ja pientareilla polun.
Olipa suorastaan hurja. Mutta niin totuudellinen. Lohdullinenkin.
Entä jos puhuitkin uskonnollisuudesta ? Sitähän se on. Nostaa itsensä yläpuolelle. Olla oikeassa.
– Mutta rakkauden kohtaamisen tarpeeseen , vaillinaisuuden ja hyväksynnän, puutteellisena ja keskenkasvuisena omaa itseä pitäävä – se on nöyryyttä- uskoa- ehkä- .
Hyvää filosofiaa .Niin ihan kipeää .Kipeäksi tuntuvasti, turvallista .
Sitä kaipaa ihminen – tärkeä ihminen .Minä- ihminen, Sinä. Todellisen valo, sinä olet tähti!
Kiitos! Juuri nuin. Uskaltaa olla keskeneräinen, puutteellinen ja vaillinainen. Silloin kiitos ja hyväksyntä on aitoa ja hoitavaa. Olla tärkeitä toisillemme! Sitä toivon! Ihanaa kesää ja kohtaamisia sinulle!