Istun pilvien päällä, lentokoneessa. Edessäni pumpulien hattaraa. Auringon kirkkaus, ja olen kaiken yläpuolella.

Joka kerta lentokoneen noustessa ja laskiessa sama ajatus valtaa mietteeni. Tuolla pienen tulitikkuaskin kokoisen talon pienessä huoneessa, yksinäisessä nurkassa, nojatuolin loukossa, istua nököttää hän, joka murehtii elämää ja pitää sylissään tiukasti huoliaan. Niin suurelta tuntuvia asioita, taakkoja kantaen omilla voimillaan,

Kunpa voisin maalata tämän maiseman hänelle. Nähdä laajemmin. Nähdä täältä taivaallisesta näkökulmasta tilanteet. Kaikki on selkeää. Kaikki on selkiytymässä. On turhaa murehtia.

Pilven tekstuurit muuttuvat lentäessämme eri korkeuksissa. Pumpulipilvet ja pilvilaikut, rauhaa ja harmoniaa täynnä. Valkoista onnea ja tasapainoa. Ja sitten nousemme yhä korkeammalle. Kaikki esteet väistyvät auringon edestä. On vain sinistä ja kirkasta, rauhaisaa.

Tarvitaan vain pilvenkokoinen murhe, ja aurinkoa ei näy.

Tarvitaan vain pilvenkokoinen rako ja kaikki on selkeää.

Olemassaolo tuottaa ihmiselle kipua ja tuskaa, eikä asiat toimi. Tunteiden takana olevat tarpeet kuristavat ja tuleva näyttää synkältä. Ajatukset haittaavat arkea, mutta niiden ei tarvitse estää toivoa – vaan onko voimavaroja, kannustinta, kannattelijaa nähdä toisin?

Ihmiselämässä on mahdollista ajattelun keinoin nousta esteiden ylle ja olosuhteiden yläpuolelle. On tilaisuus saada tämä näkymä. Katsahdus laajemmasta näkökulmasta. Pinnalta ja pohjalta näyttää aina eriltä.

Laskeutuessamme näen kotkan liitelevän vuorten välissä.

Tahtoisinpa sanojen olevan kuin kotkan, joka kiihottaa pesuettaan lentoon ja liitelee poikastensa suojana. Että saisi levittää siivet, ja kokea kuinka kannetaan. Sulkien alla vahva tuuli, ei vastustaja. Että väsyneen voimat uudistuisivat kuin kotkan ja hyvyyden kokeminen tyydyttäisi halajamisetkin.

Toivossa odottaminen – se tuo uutta voimaa ja sen rohkaisemana uskaltaa kohottaa taas siipensä. Mutta kun huolet ovat ottaneet toivon mittasuhteet ja sisin on asettunut myötätuntoa vasten. Kuka silloin rohkaisee lentoon?

Ahdistus, huolet, murheet, pelot – olivatpa ne sitten epämääräisiä tai nimettyjä – tulisi asettaa paikoilleen hallitsemasta. Luottamus tuulen nostovoimaan siipien alla olla suurempi kuin näkyväinen. Silloin sydän vapautuu kutsumaan olemattomat esiin, ikään kuin ne olisivat ja sisin elpyy jälleen elämään.

Pilvenkokoinen tarvitsee olla vain lähimmäinen.

Pieni, hetkisen ja hauras. Sitä tarvitsemme toisissamme. Kohtaamista. Pilvenkokoista pehmeyttä, kepeyttä, puhtautta. Kulkea ohitse koskettaen, avaten aukon auringon eteen kuin pilvi.

Kaikki selkiytyy. Päivä selkenee.

Voisinko olla tänään pilvenkokoinen toivo jollekin?

---