Katselen Bedalmadenan Paloma-puiston lammessa uiskentelevia lintuja. Untuvikot räpyttelevät emonsa perässä. Pienet räpylät toimivat.
Niillä on aivan pienet siivet vasta.
Pienet siivet.
Mielessä pyörähtää sävelmä soimaan:
… Aika pienet siivet sillä, pienemmät kuin enkelillä, mutta siivet kuitenkin. …. Laita kädet siivillein,, lainaa siipiäni mun. Tänään siipeni saavat olla siipesi sun….
Huomaanko lähelläni heidät, joiden siivet ovat vielä pienet. Eivät kanna. Huomaanko hänet, kenen siipi on heikko. Ei ole voimaa nousta.
Arki täyttyi kohtaamisista, joissa on kipua, surua, kärsimystä ja sairautta. Huomaan heidät. Osaanko olla enkelinsiipinä.
Uskonko.
Uskonko, että minun siipieni voima kasvaa, kun annan ne siiviksi toiselle. Vai ajattelenko, etten näillä siivillä jaksa kantaa heitä. Että joku muu on vahvempisiipinen. Suurempisiipinen. Enkelisiipinen. Jossain.
Pienet siivet.
Niin pienet siivet itsellänikin vasta. Suurimmat unelmani odottavat, enkä uskalla nousta lentoon . Kuinka sitten puhuisin luottamuksesta heille. Kuinka ojentaisin siipeni ja kutsuisin lähtemään.
Niin pienet siivet itsellänikin.
Tälle tutulle lammelle olisi turvallista vain jäädä. Tämän ympäristön haasteet tunnen. Täällä osaisin toimia ja välttää vaaroja. Osaisin tässä olla turvana.
Kunnes ymmärrän. Toivolla on siivet. Vahvat siivet. Ja suuret, kantavat siivet.
Silloin, kun oma toivomme ei kanna, toivo ei löydy mistään muualta kuin toisista ihmisistä. Toivo on sitä, että luottaa toisen siipien kantavan.
Siispä levitän pienet siipeni ja sanon; ” .., lainaa siipiäni mun. Tänään siipeni saavat olla siipesi sun….“
