Ensimmäisen kerran Espanjassa käydessä oli ihmetystä, kun ymmärsi papukaijojen lentelevän täällä vapaina. Ne istahtavat uima-altaan reunalle, pihapensaisiin ja puistojen nurmelle suurina laumoina.

Nämä munkkiaratit tuotiin Etelä-Amerikasta Espanjaan alun perin lemmikeiksi, mutta osa niistä joko karkasi tai päästettiin vapaaksi. 

Koko Espanjan alueella papukaijoja on arvioitu olevan noin 20 000 yksilöä, joista noin 5.000 asustaa Málagan läänissä. Lintujen määrän arvioidaan aina kaksinkertaistuvan kolmessa vuodessa, ellei mitään tehdä. Näiden myynti lemmikeiksi kiellettiin kuulemma Espanjassa jo vuonna 2011.

Málagan ja Zanazogan kaupungit ainakin ovat päättäneet jo vuosia sitten hankkiutua eroon kasvavasta papukaijakannoistaan. Niitä pidetään ympäristölle haitallisina metelinsä ja sotkunsa vuoksi, mutta ne myös tuhoavat kasveja ja ajavat pois paikallisia lintulajeja.

Joka tapauksessa vihreät veikeät linnut saavat miettimään niiden kykyä matkia ihmiskieltä. Ne oppivat, ovat älykkäitä ja huomionhakuisia. Huolettomuus ja ainainen papatus kuuluvat niille.

Istun ja katselen, kuuntelen.

Espanjalaisetkin ovat kovia puhumaan. Ei täällä odoteta puheenvuoroa. Tärkeintä on, että kaikki puhuu. Ääntä ja puhetta kuuluu olla. Se on arvokasta. Värikästä. Päällekäypää.

Istun ja kuuntelen papukaijoja.

Tekisinkö samoin ihmiselle, joka papattaisi samaa asiaansa vuolaasti taukoamatta kerta toisensa perään? Mikä tekee tästä pienestä otuksesta niin valloittavan tuon piirteen kanssa?

Puhelias ihminen on eri asia kuin omasta puheestaan riippuvaiset. Kyllä he itsekin huomaavat, että puhuvat väsyttäen, mutta pitävät silti aiheitaan niin arvokkaina ja ihmettelevät muiden välinpitämätöntä suhtautumista.

Vastavuoroisuudelle ei ole tilaa. Papatuksensa täyttää kaiken. Muiden ajatukset unohtuvat. Menettävät olemassaolonsa.

Kuin papukaijat, he nappaavat itselleen aiheita ja toistavat niitä saaden kuin tyydytystä oman äänensä kuulemisesta. Yksipuolisuus ja puheen helppous ihastuttaa ensin, mutta jatkuessaan se saa lähellä olevat aivan nääntymään.

Papatus onkin keskusteluriippuvaisuutta. Se on syvä tarve kommunikoida jonkun kanssa, välittämättä kuka se toinen edes on. Taukoamaton monologi vie voimasi. Hän hukuttaa sinut sanoihinsa, ilman että siinä olisi pienintäkään ripausta välittämisestä. Hän, jos kuka, kuitenkin tarvitsisi itse aitoa huomiota.

Aito puheyhteys on kuuntelemisen taidetta. Papukaijamerkkejä luvataan lapsille, jotka oppivat kuuntelemaan, keskittymään, odottamaan omaa vuoroaan. Kuinka saada papattaja tämä ymmärtämään.

Josko tuo kaikki onkin puhenarsismia. Pakomielteistä tarvetta tulla kuulluksi. Kolmevuotiaan tasolle jäänyttä itsekeskeisyyttä. Silloin papukaijamerkin voi antaa edes pikkuruisen huomion antamisesta muille ja hiljaisuuden sietämisestä.

Olkoonkin papukaijat huomionhakuisuudessaan hyväksyttyjä. Eivät ne ansaitse tulla uhatuiksi.

Näillä sosiaalisilla, sinivihreähohtoisilla Espanjan linnuilla on mielenkiintoisia kulttuurihistoriallisia kytköksiä antiikin aikoihin saakka. Aristoteleskin kirjoitti aikanaan niistä teoksissaan. Vanhoissa taidemaalauksissa ja kirkkomaalauksissa voi nähdä papukajoja. Ne kuvastavat niissä ikuista elämää. Kerrotaanpa olleen aikanaan papukaijoja, jotka lausuivat rukouksia ja psalmeja kirkoissa.

Olkoonkin, että papatus ja huolettomuus ei ole arvostettavaa. Jotakin siinä on kuitenkin kovin lapsenomaista.

---