Varoitus: Tämä on pinnallinen postaus. 🙂 Vähän syvääluotaavampi kauneuspostaus löytyy täältä : https://pihlajakeinu.com/sarkya-kauniiksi/
Osa meistä on nähnyt itsensä muiden silmin. Osa muodostanut kuvan itsestään siitä, mitä on kuullut, kokenut, tulkinnut. Oma ulkomuoto voi olla mielen jäänteitä eikä totuus ollenkaan. Usein käsitys on imeytynyt itseen jo lapsena tai nuorena. Silloin, kun ei ole vielä elämän filtterit ja sanojen teflonpinta kehittynyt. Niin hyvät kuin haavoittavat kommentit ovat tarrautuneet kiinni.
Ei ole tavatonta, että jokin piirre itsessä häiritsee ja se halutaan piilottaa, peittää, silottaa, suurentaa, sumentaa.
Muistan, kun eräs tyyppi teini-iässä ollessani kommentoi silmiäni. Lie tarkoitti vain vitsiksi, mutta muistan sen vielä tänäänkin. Vuosia tulkitsin häpeän noiden sanojen kautta. On liian tuttua, että kokee erilaisuuden outoudeksi, tai itsensä epämuodostuneeksi, luotaan työntäväksi, jopa rumaksi. Ja tämän kaiken ovat muut ihmiset saaneet aikaan.
Kauneudenhoitoalalla työskennellessä tuli tutuksi ehostaa korostaen ja häivyttäen. Muokaten piirteitä – suurentaen ja pienentäen. Ja miten paljon tyytymättömyyttä tai häpeää itseensä ihmiset kantoivatkaan mukanaan. Turhaa painolastia, joka luo esteitä ja rajoitteita elämään. Estää jopa saavuttamasta tavoitteita ja unelmia. Tukehduttaa elämän syvyyden lähteet.
Voisiko olla niin, että näkisimme sisäisesti häiritsevät piirteet ennemminkin kuin ulkoiset? Olisimme enemmän halukkaita kaunistamaan sitä, muuttumaan luonteeltamme. Kun sellainen kauneus on häikäisevää ja heijastuu vahvana uloskin päin.
Mutta kun kuulet sanat: “Olet niin kaunis!”, et osaakaan suhtautua. Et ottaa vastaan. Ei edes kiittää. Kun ei usko. Ajattelee puhujan puhuvan lämpimikseen tai taka-ajatuksin. Siksi sitä on vaikea vastaanottaa ja iloita. Huoleton hän, jolla ei näitä ristiriitoja ole sisäisen ja ulkoisen minän kanssa.
Kuulin nuo sanat. “Olet niin kaunis”, ja heti mieleni vastasi: “Ei kuule, luonnonkauniina en ole. Luonnonkauniina en ole edes tavallinen.” Ehostamalla saa jokainen kauniit symmetriset kasvonpiirteet, heleän ihon, upeat silmät, pitkät ja tuuheat ripset, sopusuhtaiset huulet…. Miten surullista, että moni ajattelee näin.
Kauneutta pyritään jopa sosiaalisesti sitomaan ja tarjoamaan tarjottimella ne tunteet, joiden läpi tulkitsisimme omaa ja toisten ulkonäköä ja -muotoa. Miten murheellista, sillä elämäänhän kuuluu erityisyys ja kaunis ajanpatina.
Täällä ikuisessa kesämaassa naisten ulkoinen kauneus on naisellisia, kepeitä vaatteita, pehmeitä muotoja, pitkiä hiuksia, iloisia kasvoja – mutta tasa-arvoisuus säätelee kauneutta ja kommentteja ulkonäöstä täälläkin.
Tämän meren toisella puolen kauneus on tummanrajattu silmämeikki ja värikkäitä vaatteita kiedottuna kehon ympäri – kehon, johon ei itsellä ole sanavaltaa. Suomessa omanlaisensa. Kauneus on hyvin kulttuuri- ja aikasidonnaista.
Mutta jäin nyt näiden tummien naisten seassa pohtimaan miljardien erinäköisten ihmisten kauneutta ja luonnonkaunista, aitoa ihmistä. Sitä, miten paljon kauneutta on ympärillämme. Meissä jokaisessa. Olemme maailmankaikkeuden kuva pienoiskoossa. Mutta kateus, ahdistus, kipu, viha ja katkeruus sotkee liian usein tuon kuvan. Silloin ihmisestä huokuu kurimus, näkyy vain kärsivä ilme tai tyhjä katse ja kauneus piiloutuu.
Astelethan tänään peilin luokse – läheinen ihminen on paras peili – ja sano se. Voimauttavat sanat hänelle kauneudesta ja suloisuudesta, jotka häneen on istutettu ja muovattu. Sisään ja pintaan.
Ja sano se itsellesi. Olet niin kaunis!
Sillä sisäinen, iloinen sydän kaunistaa kasvot. Sillä sanat luovat uutta haavakohtiin.
