Asun henkilön kanssa, joka tykkää tutkailla säätä. Tarkkailla ilmanvaihteluja ja tuulta, lämpötiloja ja pilven liikkeitä. Lukea kelihavaintoja. Mittailla ilmastosuureita. Vertailla sääennusteita. Tiedätkö, kun joku on kovin intoutunut jostakin? 🙂
Säätä koskevia sananlaskuja ja sanontoja löytynee Suomesta hirmu runsaasti. Ne ovat kivoja, eikö?
Ihanin on iltaruskon ennustama kaunis huominen ja korkeiden pilvien viesti yhä kauniimmasta säästä. Useimmat vanhan kansan ennusteet pätevät nykyisinkin.
Espanjalaisetkin tykkäävät rupatella säästä. Se on puheenaiheena ihan kuin Pohjolassa. Kun et tiedä, mitä sanoa, siitä saa pitkät juttuhetket. Ja kun haluat jutella, siitä saat hyvän alun. Tämän kansan sääsanontoja tai ennustuksia en vielä tosin ymmärrä enkä tunne.
Tänään kuunnellessani kotoisaa ” meteorologihetkeä”, syksyinen tuuli kuljetti ajatukset kauas.
Osaamme kyllä hyvin ennustaa säätä, mutta miten emme osaa tulkita tulevia päiviä! Yleinen viisaushan meillä on; ilmoitus siitä, mikä tuo hyvää huomiselle elämälle.
Koemme monenlaisia aikoja elämässä, mutta niin kutsuttujen “kairos-hetkien” ennustaminen tai paremminkin tietäminen on kuitenkin arjessa heikkoa. Sellaisten päivien, jotka ovat ratkaisevan tärkeitä meille yksilönä, mutta myös sellaiset hetket kansojen tai ihmiskunnan kannalta.
Tunnistammeko ne huikeat merkitykselliset ajankohdat omassa elämässä, jotka liikauttavat jotain suurempaa, muuttavat suuntaa, saavat aikaan ihmeitä, vievät unelmien luokse tai kartoittavat tulevaisuutta selkeästi? Niitä ei ole kaikissa päivissä. Niiden salaisuudet ovat esillä kuin ripoteltuna polulle, mutta osaammeko huomata niitä ja poimia ne?
Se yksi hetki, joka muutti ikään kuin kaiken. Tiedätkö mistä kirjoitan?
Siihen liittyy aina rohkeus ja riski. Intuitio ja innostus. Yksi kutsuu sitä valaistumiseksi, toinen ikuisuuden viestiksi, eräs oivallukseksi, joku tiedostamiseksi, kuudes henkiseksi heräämiseksi ja seitsemäs johdatukseksi. Jollekin se on vahva varmuus.
Sen voi löytää ja kokea keskellä mitä tahansa elämänvaihetta. Se voi olla todella merkityksellinen lähitulevaisuudelle tai kauaskantoinen koko elämälle. Siihen ei tarvita loitsukirjoja, horoskooppeja, kristallipalloja, kortteja, kahvinporoja, teen lehtiä, eläimen luita, biorytmejä, tulta, vettä tai mitään muutakaan. Vain hiljentymistä ja sydämen silmiä.
Kotimme on korkealla kaupungin yllä. Näemme merelle ja näemme viereisille vuorille sekä näemme alas “laaksoon”. Mieluista on seurata pilvien liikehdintää. Ne tulevat varmoina rientäen, mutta vuori estää niiden etenemisen. Estää, jos ne liikkuvat matalalla. Ne eivät pääse ohitse, vaan jäävät vuorten toiselle puolen.
Matalat pilvet päättävät siten muotoilla kuvasta hautovan ja synkän. Ne pyörivät vuorten ympärillä yrittäen itkeä. Vire on tumma ja matala. Ne eivät yllä korotettuun mielialaan niin kuin vuoren toinen puoli.
Matalat pilvet alkoivat kertoa tarinaansa.
Matalalla kulkevat pilvet eivät poistu käskien. Ne ovat aamulla varhain ja illalla viimeisinä vakavasti sairaan elämässä, syvässä surussa kulkevassa, kärsimyksen hitaassa arjessa, myöhässä olevien vastausten kääreessä, lohduttomien viestien ketjussa. Ne laskeutuvat yön hetkinä aina vain alemmas, painaen niin ettei keho ja sielu pysy kasassa. Surulla on uskomaton voima repiä sisuksia. Matalat pilvet vievät valon. Ne vievät voiman. Mutta ei pidä luovuttaa. Ei surulla ole välttämättä huomista, mutta tila, aika ja sisältö sillä on.
Suru. Huoli. Sekoitettuna kipuun, pelkoon, tuskaan, kysymyksiin. Kuinka tärkeää onkaan saada se ulos. Itkeä, Olla hiljaa. Heitellä kiviä. Juosta. Raivota. Istua ja katsella meren aaltoja. Päästää irti ympärillä olevasta. Antaa kaiken tulla rintakehästä ulos. Pilvetkin hajoavat.
Suru on rakkautta. Syvintä rakkautta. Sitä, mitä haluat antaa, mutta et voi.
Matalat pilvet hajoavat, mutta kokemus jää. Siitä ei tarvitse selvitä. Surevalle elämä voi olla merkityksellistä juuri surun vuoksi – eikä siitä huolimatta.
