Luin viisaan ajatuksen:

Tuskallisen levottomuuden alku on luottamuksen loppu.
Aidon luottamuksen alku on kaiken levottomuuden loppu.

Pysähdythän.

Katsele sisimpääsi ja havainnoi. Kuuntele ja kysy. Onko siellä levottomuutta?

Levottomuus ei ole vilkkautta. Ei temperamenttien tai persoonallisuuden piirteitä, joissa tarkkaavaisuus tai keskittyminen herpaantuu helposti. Se ei ole väsymyksen, nälän tai jännityksen aikaansaamaa. Ei edes ympärillä olevan sekasorron tai ennakoitavuuden puutteen aiheuttamaa oloa.

Levottomuus on riitaisuuksia, huolia ja sisimmän ylivirittyneisyyttä. Tyhjyyden täyttämistä, ettei kuulisi toistuvia ahdistavia ajatuksiaan.

Jotakin sellaista oloa, mihin ei voi tarttua, ja mihin ei voi luottaa.

Levottomuus on rauhan puutetta. Ja rauhan puute on häiriö.

Se on anemiaa. Elämän anemiaa.

Luottamuksen alku on kaiken levottomuuden loppu.

Se on tekoja. Avoimuutta itselle ja toiselle. Kaiken jakamista, mitään salaamatta. Mitään kertomatta jättämättä. Jokaisen asian tunnustamista ja anteeksiantamista.

Se on tietoa.

Se on tunteita.

Se on hyväksyntää.

Luottamus on sitä, että on arvostettu. Että tietää olevansa tuen ja avun ja rakkauden kohde ja arvoinen.

Sitä, että on syvä varmuus johokin, mikä ei petä.

Luottamus on oikeudenmukaisuutta, rehellisyyttä ja avoimuutta.

Ilman luottamusta kukaan ei ottaisi riskejä. Siksi luottamus on lujaa toivoa.

Se on uskoa elämään. Uskoa tulevaisuuteen. Uskoa siihen, mitä ei vielä näe. Se on katsomista näkyväisten tuolle puolen ja sen varmana pitämistä.

Sen, että sinua varten on hyvä suunnitelma. Hyvä huominen.

Aidon luottamuksen alku on todellakin kaiken levottomuuden loppu.

Heprealaiskirje 11:1-3 

---