Lapsuuden yksistä lempikirjoista oli Walt Disneyn Nalle Puhin seikkailut. Siellä oli mukana aina myös Ihaa. Aasi, joka istui sadepilven alla, lannistuneena, pettymystensä kanssa. Pessimismi vaivasi häntä. Toisinaan pienen hetken ajaksi hän pääsi ystäviensä avustuksella ulos tuosta olostaan, kunnes tipahti taas harmauteen.
Ihaan arki oli raskasta. Hän lannistui pettymyksistä. Hän väsähti harmistuksessaan. Turhautui. Menetti toivonsa.
Tänään lannistuin.
Toivottomuuden tunne saa lamaantuneeksi. Epäreiluus, epäoikeudenmukaisuus, pettymys. Kaikki perin inhimillistä.
Haasteiden ja vaikeuksien hyväksyminen osaksi elämää on aikuisuutta ja henkistä vahvuutta. “Tässä on piilossa jokin kasvun paikka. Tähän on kätketty jokin salaisuuden siunaus. Tämä tilanne kääntyy vielä joksikin hyväksi,” puhut itsellesi. Puhut ystävällesi.
Mutta selän takana hiippaileva tunne lannistaa.
Toivon vastakohtana toivottomuus tai epätoivo on näköalattomuutta. Yhtäkkiä sinuun on tarttunut taipumus nähdä asiat mustavalkoisesti. Ja kuitenkin asian ääripäiden välillä on paljon sävyjä.
Pitkiin aikoihin ei tämä ollut saanut valtaansa.
Niin usein kysytään minulta juuri sitä, mistä ammennan vahvan toivoni. Aina uskon kaiken kääntyvän paremmaksi vielä. Mistä vankkumaton mielenrauha ja luottamus.
Olin kaiken touhun keskellä unohtanut tarkkaavaisuuden ja herkkyyden. Tasapaino kehollisuuden, sosiaalisuuden, mielen, tunteiden, ajattelun ja henkisyyden alueilla oli keikahtanut. Olin päästänyt ihmisistä ja ihmissuhteista negatiivisia tunteita ja epäkunnioittavaa kohtelua lävitseni. Olin taas kompastunut ajatukseen, etten ole tarpeeksi. Ja se oli ohjannut tilanteisiin, joissa väsytin itseni.
Oma suodattimeni oli huoltamatta. Asentamatta oikeille taajuuksille. Olin juossut ja touhunnut turhia.
Itsestä huolehtiminen on kuin pelastusrengas, jonka avulla pysyt veden pinnalla hukkumisen tunteen sijaan.
Toivo on kuin ankkuri, joka on heitetty tuolle epätoivon puolen. Olet kiinnitetty tulevaan.
Odotat tulevan jotain hyvää. Luotat, että edessä päin on tulossa parempaa. Se ei kuitenkaan ole vain myönteistä odotusta, vaan vahvaa uskoa siihen, että asiat menevät parhain päin. Ojentautumista sitä kohden, mitä toivoo, vaikkei sitä ei vielä näekään. Itsensä ojentamista toimimaan lujuudessa ja rohkeudessa.
Se on yli tunteiden menevä turvallisuuden tila. Riippuvuutta hyvyydessä. Sitoutumista rakkauteen.
Tarvitsin tänään toisten ihmisten apua avata silmäni. Taistella sitä pimeyttä vastaan, joka söi toivoa.
Tarvitsin aikaa hiljentyä. Aikaa puhdistautua. Löytää itseni.
Nähdä sävyt valon katveessa, jotka eivät ole lakanneet olemasta.
