Puolassa matkatessa silmiini osuu yhä uudelleen kuluneet kyltit. Nuo tienviitat, nimikilvet, unohtuneet metallitaulut ja talojen haalistuneet kyltit. Ruoste oli piirtänyt niihin reunoja. Näkymätön paino tuntui istuvan niiden päällä.
Ne näyttävät suuntaa, mutta eivät enää kovin selkeästi. Ne kertovat tarinaa, jota ei ehkä haluta muistaa – tai joka on yksinkertaisesti jätetty kertomatta loppuun.
Aivankuin nuo kyltit johtaisivat varjoihin.
Kun saavuimme Łódźiin, tuo tunne syveni. Tämä entinen teollisuuskaupunki ei piilota historiaansa. Se ei yritä pestä pois kipua seinistään tai peittää sitä kiiltävillä matkailumainoksilla. Se antaa sen näkyä.
Sen kivien ja kylttien kirjoitukset ovat osin sään pieksemiä, mutta silti ne puhuvat.
Eivät sanoja – vaan poissaoloa.
Anteeksiantamattomuus ei aina huuda. Se vaikenee.
Ei sovitusta.
Ei anteeksipyyntöä.
Ei ketään, jolle antaa anteeksi.
Ja juuri se tekee kokemuksesta niin pysäyttävän.
On eri asia vierailla paikassa, joka on kokenut surua, kuin kaupungissa, joka kantaa kuin anteeksiantamattomuutta edelleen kehossaan.
Kyltit kertovat, mutta emme osaa lukea niitä.
Nuo haalistuneet tienviitat ja nimikyltit – monet niistä viittaavat paikkoihin, joita ei enää ole. Synagogiin, joita ei ole jäljellä. Kouluihin, joista ei ole oppilaita. Kotitaloihin, joiden asukkaat katosivat pakkokuljetuksissa.
Kaupungissa saattaa lukea kadunnimen alla saksankielinen tai jiddisinkielinen versio – kuin varjo jostain, mikä yritti jäädä eloon.
Katsot niitä, mutta et aina ymmärrä.
Eikä ole ketään kertomassa tarinaa.
Mietin sovitusta. Sovituksen puute on kulttuurinen trauma.
Monessa maassa historian virheitä on pyritty käsittelemään: muistomerkein, opetussuunnitelmin ja keskusteluin. Puolassa, ja erityisesti Łódźissa, sovitus tuntuu yhä keskeneräiseltä.
Ei siksi, että kukaan kieltäisi tapahtunutta – vaan siksi, että tapahtui niin paljon, ettei kaikkea voi edes nimetä ja käsittää.
Eikä ketään ole jäljellä sanomaan:
“Olen pahoillani.”
Kaupunki kantaa surua, jota ei ole jaettu.
Ja juuri siksi, se koskettaa niin syvältä.
Matkailijalle nuo kyltit muuttuvat peileiksi. Kun katsoo kuluneita kylttejä, en enää näe vain nimiä.
Näkee toteutumattomia tulevaisuuksia.
Lapsia, jotka eivät kasvaneet.
Kauppoja, jotka eivät avautuneet enää koskaan.
Yhteisöjä, joita ei ehditty puolustaa.
Matkailijana olet ulkopuolinen, mutta silti osa sitä ketjua, joka jatkaa näiden paikkojen muistamista.
Sovitusta tämä kaikki kaipaa.
Ihmiselämässä historiassa tapahtumia, joissa kylteissä viesti: Kaikki haavat eivät parane.
Tarvitsemme anteeksiantoa.
Ehkä vain hiljaista, rehellistä läsnäoloa.
Ja kykyä katsoa menneisyyteen ilman, että kääntää katsettaan pois.
Sillä tämä reitti ei pääty mihinkään.
Joskus kaikkein tärkeimmät matkakohteet ovat juuri niitä, joissa ei ole enää ketään läsnä – mutta joiden kiviseinät, kyltit ja muistot kuiskivat hiljaa:
“Me olimme täällä.”
Ja silloin, matka ei ole enää ulkoinen.
Se on matka muistiin ja sovitukseen –
ja sen tuomaan vapauteen ja iloon.
Silloin kaiken vanhan tilalle syntyy puhdasta ja kaunista. Puhkeaa uutta.Anteeksiantamus on sen ehto.
Pysähdytkö sinäkin tämän kyltin äärelle, jota ei oltu aiemmin ymmärretty?
- Hiljentyminen ja levollisuus
- Ihmissuhteet ja rajat
- Luovuuden ilo
- Tietoisuus ja voima
- Toivo ja elämänjano
- Tunnemaailman tasapaino
- Unelmat ja ihmeet
