Koivulla kova kuori ja herkkä ydin.

Keräilen kaarnaa suomalaisessa metsässä. Omassani. Seison hiljaa tämän yhden puulajin kanssa, jota kutsuvat rakastetuimmaksi. Kerään kaarnaa – tuohta, sytykettä, ja askartelun ja käsitöiden materiaaliksi.

Koivun valkoinen runko, hiljaa havisevat lehdet ja vuodenaikojen mukana elävä olemus ovat tuttuja. Olen nyppinyt satoja pieniä koivun taimia pihamaan kivetysten välistä. Olen oppinut, kuinka sitkeä ja mukautuva se on. Nopeakasvuinen ja innostuva.

Nyt tunnistelen sen pintaa – kaarnaa. Kovapintainen, joskus halkeileva, paikoitellen jopa tumma ja karkea.

Kaarna, tuo koivun kuori, uloin kerros. Se suojaa vaurioilta, kylmältä, kuumalta, tuholaisilta, taudeilta.

Koivulla tuo panssari on ohuempi kuin muilla puulajeilla. Nuorena sileä ja valkea. Iän mukana tummeneva ja halkeileva. Ja tuo kaunis, lähes hopeinen narmeke, pehmeä ja elävä puu kaarnan alla.

Jo muinaissuomalaiset keräsivät koivun tuohta, tosin keväällä  ruoan säilytykseen ja käärimiseen.

Koivun kaarna niin kevyt, kestävä ja uusiutuva. Sen käyttö on vähentynyt, mutta merkitys elää.

Mutta mitä tuo kaarna kertoo – ei vain puusta, vaan ehkä ihmisestäkin.

Mekin tarvitsemme suojaa. Ja rakennamme ympärillemme usein kuoren olosuhteiden vuoksi.

Opimme suojautumaan kokemusten kautta – pettymykset, epäonnistumiset, suru – ne kaikki jättävät jälkensä.

Mikä on sinun kaarnasi? Oletko oppinut olemaan hiljaa, vaikka haluaisit puhua? Kannatko haavoja, jotka näkyvät ulkopuolelle kovuutena? Vai suojaatko lempeää sydäntäsi, ettet tulisi enää satutetuksi?

Kaarna ei estä elämää – se mahdollistaa sen. Suojakuori ihmisessä voi olla jotain, mikä on rakennettu juuri selviytymisen vuoksi.

Mutta kevään koittaessa, puu päästää kuorestaan irti. Uudistuu ja kasvaa. Se uskaltaa raottaa pintaa, päästää lähelle ja paljastaa, että sisällä on edelleen pehmeä, elävä ydin.

Kulkiessasi metsässä ja nähdessäsi vanhan koivun, pysähdy. Kosketa sen runkoa – kuinka siinä on valkoista, harmaata, mustaa, säröjä ja pehmeyttä rinnakkain.

Ehkä näet siinä palan itseäsi.

Ja muistat:

Meissä kaikissa on kaarnaa – mutta sen tehtävä on tehdä meistä vahvoja, kauniita ja eläviä.
Kaarnan alta löytyy sydän, joka sykkii, vaikka myrsky olisi jättänyt jälkensä pintaan.
Niitä jälkiä ei tarvitse peitellä – ne ovat merkkejä siitä, että on yhä pystyssä. Elossa.

Valkoista, harmaata, mustaa, säröjä ja pehmeyttä rinnakkain. Ja alla tuo hopeinen narmeke.

Kuin muisto jostakin alkuperäisestä – sellaisesta, mitä elämä ei ole voinut kovettaa.
Se ei huuda, ei vaadi huomiota, mutta se kantaa kaiken.
Kantaa vuodet, sateet, pakkaset ja hiljaiset hetket.

Voisitko tänään kerätä kaarnaa. Ja antaa sydämelle tilaa uudistua.

• Hiljentyminen ja levollisuus
• Ihmissuhteet ja rajat
• Luovuuden ilo
• Tietoisuus ja voima
• Toivo ja elämänjano
• Tunnemaailman tasapaino
• Unelmat ja ihmeet

---