Joku joskus sanoi, että tunteet painavat. Että niillä on massa. En silloin oikein ymmärtänyt, mutta tuli aika, kun taskuni olivat kuin täynnä kiviä, ja käsitin.
Tänään Exit- lauluyhtyeen laulu “Kiviä taskussa” soi mielessäni ja otti ajatukset kauaksi menneeseen.
Se, mitä taskuissa on, ei näy päällepäin. Ulospäin kaikki näyttää olevan aivan mukavasti. Jokaisella askeleella tunnet kuitenkin kivien painon. Ja tiedät, että jossakin kohtaa taskun sauma pettäisi.
Jokainen kivi on muisto, sanoittamaton tunne, vanha pettymys tai väärinymmärrys, asia, johon et saanut vastausta, jota ei koskaan käsitelty loppuun asti. Ja jostain syystä kannat niitä mukanasi.
Aina vaan.
Aina sama juttu. Yritys aloittaa puhtaalta pöydältä, uudelta riviltä, kevyemmin. Pestä itsensä ajatuksella, että nyt alkaa uusi vaihe. Nyt unohtaa menneen. Jättää kivet tähän.
Pian huomatakseen taas ettei mikään ollut muuttunut sydämen sisällä.
Tahdon voimalla, niin vahva kuin se olikin, eivät kivet hävinneet.
Olet kenties sinäkin yrittänyt päästä painoista eroon. Oikeasti yrittänyt. Kirjoittanut, puhunut, vaiennut, itkenyt, huutanut, juossut, istunut hiljaa. Mutta kivet pysyvät.
Jotkut niistä ovat jo hioutuneet sileiksi. Ne ovat olleet mukana niin kauan, että niistä on tullut osa sinua. Käyttäytymistäsi.
Joskus mietit, mitä tapahtuisi, jos vain pysähtyisi ja ottaisi ne taskusta ulos, yksitellen. Katsoisi jokaista kiveä kunnolla. Tunnistaisi.
Tämä on se, kun en tullut kuulluksi.
Tämä on se, kun petyin itseeni.
Tämä on se, mitä en koskaan sanonut ääneen.
Tämä se, kun minua haavoitettiin ilkein sanoin ja valheellisin puhein.
Tässä – tässä on se, kun hymyilin, vaikka kaikki sisälläni särkyI.
Tässä on se hetki, jolloin opin olemaan hiljaa, vaikka teki mieli huutaa.
Tässä on se kivi, jonka nielaisin, ettei kukaan näkisi, miten kipeää teki.
Jos uskaltaisi päästää irti edes yhdestä, antaisi sen pudota hiljaa maahan,
kuunnella sen kolahtavan kalliota vasten – ehkä silloin ymmärtäisit, että parantuminen ei ole unohtamista,
vaan katsomista, kohtaamista, luottamista.
Sitä, että sanoo: Minuun sattui, ja se oli totta.
Ja silti minä jäin. Kasvoin.
En ehkä eheäksi, mutta eläväksi.
Sillä elämä ei ole aina helppoa, mutta se on armoa.
Eikä vain ollut kiviä taskuissa, vaan löytyi se sama vanha tahrakin. Ei ehkä näkyvä, ei ulospäin räikeä, mutta niin kovin tuttu.
Tahra, jota useaan kertaan oli yritetty puhdistaa. Monin eri tavoin. Että uskaltaisi olla ihminen. Jotta kelpaisi itselleen.
Todetakseen vain jälleen, ettei ihminen voi parannella itseään loputtomiin.
Iskuja, viiltoja, haavoja ja painoja on koettava, että ymmärtäisi rakastaa ja antaa anteeksi. Itselleen.
Arjen kaaos, henkinen uupumus, raskaan sisäisen kuormituksen ja rutiinien roskat mielessäsi.
Ota kivet ja heitä ne mereen. Nyt.
Sinne, mistä niitä ei voi saada takaisin. Mistä ne eivät voi olla seurassasi. Ja anna tuon veden puhdistaa sinut kokonaan.
Meri on pohjaton – samoin armon syvyys ja rakkauden rajattomuus.
Miika 7:19
- Hiljentyminen ja levollisuus
- Ihmissuhteet ja rajat
- Luovuuden ilo
- Tietoisuus ja voima
- Toivo ja elämänjano
- Tunnemaailman tasapaino
- Unelmat ja ihmeet
