Olen perillä uudessa kodissani, uudessa maassa. Tämä on uuden alku. Tai ei. Tämä on unelmien todeksi elämistä.

Tiedän. Osa voi pahoin kuullessaan sanan unelma, haave, toive. Joka postauksessani sen sanon. Minunkin sielua kouristi ja elämänpintaa kirveli, kun kuuntelin onnesta. Oli pakko miettiä, oliko puhuja rehellinen, realisti vai jonkin huuman sokaisema. Kyllä toisinaan elämän epäoikeudenmukaisuus ahdisti ja olin tukehtua kuulemiini tarinoihin. Silti niistä jäi sanomaton huokaus; jospa joskus minullekin merkitykselliset asiat kohtaavat.

Tiedän. Osa kokee kateutta ja sisin ärtyy kuunnellessaan onnellisuudesta. Kokemukset pakottaa etsimään selityksiä ja elämätön elämä sattuu.

Ja tiedän senkin, että kun kirkastaa ja puhdistaa omat arvot ja laittaa ne tärkeysjärjestykseen, vapautuu tunnelmaan energiaa. Eikä pelkästään tunnu, että aikaa annetaan kuin lisää, vaan läsnäolo ja arjen hyvinvointi sekä mielihyvä lisääntyy. Sitä oikeasti kohtaa tyytyväisyyden.

Listasin aikanaan ylös paperinpalalle, arasti ja haalealla lyijykynällä, unelmani kuin utukuvaksi. Uneksi, jota koskiessa se kaikki katoaa. Kirjoittaessa itkin. Kuin olisin haudannut haaveeni. Mutta kun tärkeimmät asiat sanoittaa, uskaltaa mahdottomat kohdata lempeällä katseella, niin haaveisiin kelpaamaton karsiutuu pois.

Jonkun ajan päästä unelmista kirjoittaminen oli jo tanssia. Innostuin, inspiroiduin. Ne alkoivat muodostaa liikkeitä, kuvioita, kysymyksiä. Ja niistä hahmottui vastauksia. Kuin utukuvaa, jota aloin värittää. Tunsin, että olin tullut sydämeni pesään. En ollut enää kaukana kotoa.

Nyt olen kaukana kotoa, mutta kotona Espanjan auringon alla. Olen lapsesta asti rakastanut lämpöä, kesää. Ystäväni tietävät, kuinka usein sanoin syntyneeni väärään maahan, kun syksy ja talvi koitti. Mutta tämä koti on enemmän. Olen tullut elämään unelmiani todeksi; auttamaan, tekemään vapaaehtoistyötä ja rakastamaan.

Vaarana piilee kuitenkin krooninen kiltteys, jota aikanaan sairastin. Se on omavoimaisuutta. Kun auttaa ja ymmärtää toisia, omat tarpeet helposti unohtuu. Silloin menettää elämän toisten takia. Mutta sehän on rakkautta! Ei, ei todellakaan ole. Se on turvallisuushakuisuutta. Sitä, että luulee tietävänsä. Osaavansa. Hallitsevansa. Rakkaus ei kuitenkaan silloin osu sinne, mihin tarvisi.

Pyyteetön rakkaus ei ole kiltteyden harjoittamista. Ihminen joka ei ota tilaa, ei ota näkyväksi tulemisen riskiäkään ja silloin kuolee sisäinen into ja palo. Silloin kuolevat unelmat ja elämä.

Sitä on kaukana kotoa, jos on kaukana unelmistaan.

---