Karrelle palanut nurmikko.

Älä murehdi turhia, sanoo sieluni. En todellakaan ole ainoa mökkipihanomistaja, jolla on kuollut nurmi puutarhassa. Kovin kaunis se ei tule tämän kesän aikana olemaan, mutta ensi kesänä tuota jälkeä tuskin huomaa.

Haravoin alueelta kuolleen ruohoaineksen pois ja rikon maanpintaa rautaharavalla. Levitän ohuen kerroksen uutta multaa, kylvän siementä ristiin rastiin. Vielä kevyesti hiekkamultaseosta pinnallekin. Painelen haravan lappeella ja astelen pintaa tasaiseksi.

On tärkeää, että siemenet ovat kosketuksissa maan kanssa, eivätkä jää irralleen kuolleen ruohon päälle. Muistutan itseäni. Hyvä tästä tulee.

Ja katselen. Karrelle palanut. Olin kerran itsekin. Sieluun saakka olin paleltunut. Ei mitään elämää jäljellä. Ei elvytettävää. Ei vehreyttä, ei elämänvoimaa.

Mutta hän katsoi ja näki toivon. Otti rautaharavan. Se sattui. Koski, kun raavittiin pinta. Koko sielun alueelta tarkasti puhdistaen kaiken vanhan pois. Hän levitti aralle uutta multaa. Raskasta ja kosteaa. Ja kylvi siementä tarkalla otteellaan.

Ja vielä hän levitti multaa päälle. Oli pimeää. Kuoleman pimeää. Vielä paineli hän tiiviimmäksi oloa. Yhä tukalammaksi kävi olla, kun asteli jalat kaiken kivun päällä.

Ja hän sanoi, että hyvä tulee. Luota. Lepää. Että kovin kaunis se ei ole tänä vuonna tule olemaan, mutta ensi kesänä tuota jälkeä tuskin huomaa.

Ja niin kävi. Hän valoi uskoa. Toivoa.

Jaksoin odottaa. Luottaa. Hänen avullaan.

Ja nyt sielu vihertää, elää. Eikä kukaan huomaa sen olleen karrelle palanut. Mutta sinä tiedät sen ja siksi osaat nähdä, missä tarvitaan puutarhuria. Missä elämän voi saada takaisin, jos on auttaja.

---