Muistojen tuoksujen tulvahtelua. Elämää tuoksuilla. Tuoksuista. Ja ihmekö tuo. Tunneihmiselle tuttua. Aivoissa, samoissa osioissa kuin haistaminen tapahtuu, on myös kuulemma tunteiden käsittelyosio. Suurimman osan muistoista synnyttävätkin juuri tuoksut.
Tiedät jasmikepensaan tuoksun. Runsaat, valkoiset kukat näin keskikesällä. Perhoset tanssivat sen ympärillä. Se saa askeleet pysähtymään ja ajan seisahtumaan. Sen tuoksun sanotaan syventävän tunteita. Voimistavan muistoja.
Jasmikepensaiden tuoksussa on puuterimaisuutta. Koko runsaudessa aistit appelsiinin vivahteita ja metsäisyyttä. Jotain maanläheistä ja samalla taivaallista.
Jasmiinin tuoksu ( kirjoittanut Manicka, Rani, 2003, Otava) kertoo toisen maailmansodan aikaan onnellista lapsuuttaan viettävästä tytöstä Ceylonilla. Hän päättyy neljätoistavuotiaana kuitenkin lapsivaimoksi. Naisten aseman julmuus selviää hänelle liian hyvin.
On kuitenkin riisiäiti, haaveiden vartija. Hän pitelee vahvoissa käsissään kaikkia toiveita. Vuodet eivät häneen vaikuta. Ja niin tytöstä kasvaa koko suvun matriarkka. Hän antaa tytöille voiman lunastaa unelmiansa, vaikka kaikkeen hänen rakkautensa ja tahdonvoimansa ei riitäkään.
Kirjan luettua oli istutettava jasmikepuu mökille – Suomen vapauteen ja turvalliseen järvimaisemaan. Kuin kaikille näille maailman tytöille ja naisille haaveiden vartijaksi. Vuosien kokemukset eivät saa sen suloiseen tuoksuun vaikuttaa.
Kukat tuoksuvat – vaikka täältä hyvin kaukaisesti – mutta tuovat tuulen mukana viestiä unelmista, joita pienen tytön sisimmässä on kerran ollut.
Sinun sisimmässäsi.
On kuolleista heräämisen aamu.
