Hiljaa, kun astut ulos, tunnet sen. Kastehelmien herkän äänen ja raikkaan kosketuksen. Puhtaan ja uuden. On helmeilevä aamu mökkirannan heinikossa.

Helmeilevä aamu on kaunis. Tämä maisema ei poistu, ei pakene, ei piiloudu. Tämä paikka on vuodesta toiseen uskollinen. Se on omistautunut kukkimaan, kasvamaan, uudistumaan, iloitsemaan. Se kuiskaa lojaalisuutta ja luottamusta. Vuosien jälkeenkin se antaa väsymättä uutta ja kaunista.

Vietimme juuri 30-vuotishääpäiväämme. Helmihäitä. Onnea!

Sain rakkaaltani lahjaksi aikaamme kauniisti kuvaavat helmikorvakorut. Rakastan!

Moni kysyy, mikä on pitkän suhteemme salaisuus. En sanoisi, että pitkän suhteen, vaan pitkän ja onnellisen suhteen. Sillä tiedän monia, jotka ovat yhdessä, mutta eivät ole onnellisia. Eivät voi hyvin yhdessä. Elin itse sellaista arkea vuosia. Olin eksyksissä itseltäni.

Pitkä on ollut yhteinen matkamme. Vasta reilut puolet polusta olen osannut kauniita aamuja kokea. Arjen tultua alkumatkasta se ei helmeillyt onnellisuutta.

En käsittänyt, että helmet tarvitsevat jatkuvaa kosketusta pysyäkseen kauniina.

Hääpukuuni kirjailin silloin helmiä yli 100 tuntia tietäen, että ne kuvastavat jotain arvokasta, mutta myös kyyneliä. Selkämystään ompelin helmirivistön – montakymmentä helminappia. Niillä suljin ja niillä avattiin kunniallisuus.

Valitsin koruksi vielä helmiotsakoristeen – kuvastamaan ajatusten pitämistä viattomina, puhtaina ja rehellisinä. Helmet kun symboloivat totuutta ja rakkaus voi elää vain totuudessa.

Tosi rakkauden maistaminen ei olekaan tunne vaan olomuoto. Totuuden olomuoto. Siihen olin sitoutunut. Vaan en käsittänyt, miten helmet vahingoittuvat pumpulissa. Voi miten väärin olin yrittänyt suojella itseäni. Rakkauttani.

Nostimme maljan juhlamme kunniaksi – kauniista kastehelmi laseista – kiitos Iittalan.

Helmet ovat myös symboleja kokemuksen kautta saadulle tiedolle. Sitä nämä vuosikymmenet ovat kartuttaneet. Miten kiitollinen olenkaan. Olen oppinut jotain rakkaudesta.

Uhrautuva rakkaus. Se helmeilee aidon kauniina.

Vaan voi, miten olin käsittänyt uhrautuvan rakkauden. Ei oman hyvinvoinnin kustannuksella tule uhrautua. Ikään kuin olisi niin vahva ja pärjäävä. Huomioimatta itsensä ei halua kuormittaa muita, mutta itseään saa kuormittaa. Että se olisi rakkautta.

Ei, se oli ylpeyttä ja valhetta.

On oltava samat säännöt itsensä ja muiden tarpeiden täyttämisessä. Rakkaus on oikeudenmukainen. Omien tarpeiden tunnistaminen ja niistä keskusteleminen on tärkeää.

Vaan kuinka teemmekään enemmän kuin muut ja saamme siitä kiitosta sekä ihailua. Totumme tulemaan toimeen vähemmällä ja pidämme sitä jopa parempana tapana elää. Sehän on rakkautta.

Pian olemme jo jääneet siihen kiinni. Vaikutin ja motiivi muuttuu. Se vääristyy itserakkaudeksi. Tai marttyyrimaiseksi rakkaudeksi. Ja katsomme sen olevan kaunis.

Vain se, joka ottaa kädelleen helmen, osaa nähdä kuitenkin aidon ja keinotekoisen eron.

Emme tarvitse muiden apua, ikää kuin siinä olisi jotakin huonoa, epäpyhää, köyhää.

Emme huomaa toisten huomioimisen ahkeruudessa väärän syyllisyyden tunteita. Rakkauden kuvitelmassa vahva ihminen ei tarvitse mitään itselleen. Vain heikko on tarvitseva.

Ja niin herkän helmen pinta vahingoittuu. Passiivisuus, väsyminen, sairaudet ja uupuminen tarttuvat siihen. Emme ole yli-ihmisiä, joilla ei ole tarpeita.

Ilman vaatimuksia eläen pinnastamme voi heijastaa omia tarpeita toisiin. Voi täyttää muiden tarpeita vilpittömästi uhrautuen, ilman vaatimuksia. Ja uskoa, että osaa lukea muita, mitä he tarvitsevat. Että osaa rakastaa.

Ja kuitenkin elää vääristynyttä elämää. Ei tiedosta näitä tarpeita itsessään. Hoivaa lapsia ja puolisoa ja ystäviä – ja itse on sisältä ontto. Kuin keinotekoinen helmi. Kaukaa nekin tosin näyttävät yhtä kauniilta.

Se rakkaus tuottaa iloa. Se tuo vapaaehtoista nautintoa. Jotain se antaa, sillä jatkamme sitä.

Vaan niin kauan, kun teemme sitä itsestä käsin, sen vaikutus on väärä. Se ei ole aitoa, pyyteetöntä rakkautta. Saaminen ja antaminen eivät ole tasapainossa. Arjen kerrokset eivät tuota kestävää kauneutta.

Mitä tahdon sanoa?

Se, mitä annat muille, sitä sinä tarvitset itse. Se on askel yksi rakkauden tuntemiseen.

Mitä sinä toivot alkajaisiksi, että sinulle tehtäisiin? Teet sen toisille. Se on toinen askel, joka kertoo omat tarpeesi. Kertoo, kuka olet ja vie sinut vasta rakkauden lähteille.

Mutta sisimmän on tultava tutkituksi. Se on askel kolme. Huomata se, minkä ympärille kasvattaa kerroksia. Vain se voi heijastaa jotain erikoista. ja olla kestävää. Ja vasta sen jälkeen voi huomata muita aidosti.

Olla se kaunis helmi, kuin arvokkain koru hälle, jota rakastaa.

Silloin päällekkäiset kerrokset ovat kasvaneet niin limittäin, että helmen pinnalla voi nähdä erikoista hohtoa. Tuo valon hajoamisesta johtuvaa sateenkaaren väristä välkettä. Rakkauden kirkasta hehkua, joka ei häviä.

Siihen on tarvittu vuosia. Siihen on tarvittu olosuhteita. Että päivät helmeilevät.

---