Auringon säteet koskettavat aamukastetta. Kuin tuhansia siroja peilejä. Pieniä välkkyviä valoja. Kirkkaita kristalleja koko puutarha täynnä.

Kukat nappaavat valon kajon. Minä tartun niiden heijastuksiin.

Yhtäkkiä ymmärrän tämän kaiken olevan vain heijastusta. Luonto. Ihminen. Koko elämä. Ja maailmankaikkeus. Heijastusta siitä, mitä kerran oli.

Kaikki tämä heijastelee sitä, mikä on todellisempaa ja mikä tulossa on. Siellä ei ole yötä, ei kylmyyttä. Siellä kyyneleet ja kuolema ovat vain mennyt muisto.

Nämä värit heijastuvat kauniina veden ja valon kautta. Kuinka elämämmekin. Se voi heijastella puhtauden ja totuuden kautta jotakin ihmeellisen kaunista. Heijastaa taivaallista rakkautta. Sitä kestävää, pysyvää, ihanaa. Elämää, jossa on ihmeitä tekevää voimaa.

Heijastella vapautta, terveyttä, rauhaa. Heijastella lempeyttä, hyvyyttä ja suloisuutta. Sellaista, mitä täällä ei ole. Mikä ei ole täältä syntynyttä. Heijastukset ovat kuin viestejä ennallistamisesta. Sanoja siitä, että kerran kaikki on toisin. Maistiaisia sieltä, missä sula hyvyys ja laupeus seuraa koko ajan ympäröiden ja suojaten.

Vain elävä sydän voi koskettaa tätä heijastusta. Nuo pienet välkkyvät valot, kirkkaat kristalliset hetket ovat täynnä syvää totuutta, ikuisuuden kosketusta keskellä aikaa. Ne ovat heijastuksia taivaasta.

Ne kutsuvat pysähtymään syvemmälle Luojan tuntemiseen. Jumalan ikävä kutsuu kuulemaan ja näkemään, koskettamaan ja kokemaan lisää. Kirkkauden säteitä ja puhdasta vettä. Iloa ja vapautta.

---