Tämä postaus syntyi tänään, kun lapsenlapsemme syntyi. Ei, ei ennenaikaisesti, vaan juuri oikeaan aikaan – mutta joidenkin terveydenhoidollisten laskelmien mukaan aikaisin.
Olimme odottaneet hänen jo syntyvän päivänä minä tahansa ja nyt oli oikea aika. Ennenaikaiseksi synnytys katsotaan tapahtuvan kolme viikkoa ennen laskettua aikaa. Nyt oli paljon paljon vähemmän.
Meillä on omat käsityksemme, milloin asioita tapahtuu. Joku on piirtänyt ne mieleemme, merkinnyt kalenterimme ja kaivertanut odotuksiimme. Kuka? Ketkä? Jokin, johon asetimme luottamuksemme. Elämme näiden merkkien ohjaamina.
Osa mieleemme kirjatuista aikamerkinnöistä tuo levollisuutta ja rauhaa, kun tunnemme ajan muuttujat ja tekijät. Toisinaan taas olemme arkoja tai epävarmoja koskemaan ja muuttamaan merkintöjä, vaikka sisimpämme ohjaisi rohkeasti niin tekemäänkin.
Huomioimme on kiinni aluissa ja lopuissa. Ja jotain voi lipua silloin ohitse. Tai koemme jäävämme paitsi jostain, kun tapahtumat aikataulussamme olevien merkkien mukaan ei käykään ilmi, myöhästyy tai aikaistuu.
Syntymän ihmeestä ymmyrkäisenä ja niin onnellisena uutisesta jäi mieleen tuo sanaa “ennenaikainen”. Ennenaikainen ihme.
Tiedätkö sen, kun yllätyt ja häkellyt? Kun jotain HYVÄÄ tapahtuu odottamatta. Ei satunnaista eikä mielivaltaisesti ohimenevää, vaan kokemuksena ennenaikaisena ihmeenä.
Silloin sinut valtaa kiitollisuus, nöyryys ja tunne, kuinka oletkaan arvokas vastaanottamaan tämän kaiken. Kuinka Elämä rakastaa sinua. Ja kuinka sinä rakastatkaan Elämää. Ja miten ihanaa elämä onkaan! Ei ole kyse ansaitsemisesta.
Muistan hyvin aikaa, jolloin tällaiset sanat satuttivat. Oli kuin evätty matkalippu tyytyväisyyden kiertoajelulle ja onnellisuuden retkelle. Olin jäänyt kyydistä, kun huolettomat vankkurit olivat nytkähtäneet liikkeelle. Kaihoten katselin niiden perään. Kello ja kalenteri näyttivät totisen arjen odottavan minua – oli käännyttävä ja palattava huolten ja puurtamisen pariin. Vai olinko itse pakannut mukaan väärät matkustuskirjat? Mietin, miksi en ansaitse onnea.
Joka näkee ajan moraalisten silmälasien läpi, voi aina nähdä alkuja ja loppuja ja siinä välissä paljon typeryyttään. Asioita, jotka estävät tai hidastavat onnea. Vapaa on hän, joka tarttuu tämän hetken suomiin etuihin ja mahdollisuuksiin. Vapaa on hän, joka näkee ajan oman elämänsä palvelijana. Ajan, joka antaa yksilöllisen tilan tapahtua omannäköisen elämän ihania asioita.
Joidenkin meistä tosin on vaikeaa hyväksyä odottamatta tapahtuvaisia, ennenaikaisia muutoksia, vaikka ne olisivatkin hyviä. Silloin ne eivät luo onnea. Ennustettavuus luo toisille rauhaa ja yllätykset mielen kaaosta.
Yllättävinä hetkinä tulee oikeastaan esiin, onko meillä henkisiä kykyjä lähestyä luottavaisina elämää vai suojaudummeko selityksiin, pukeudummeko johonkin hallitsevuuden kaapuun, takerrummeko mielenmerkintöihin.
Antiikin filosofi Herakleitosko oli hän, joka ajatteli, että vain muutos on todellista. Että kaikki on muutoksessa koko ajan ja siksi siinä on elämän oikea syke ja onni. Kaikki virtaa ennen tai jälkeen. Herakleitoksen sanomana on tunnettu myös tuttu lause : ”Kukaan ei voi astua kahdesti samaan virtaan”.
Miten tärkeää onkaan opettaa omaa mieltä reagoimaan edessä olevaan virtaan, astumaan muutoksiin – pois rutiineista, tutusta, turvallisesta. Pois myös huolehtimisesta, kontrollista ja hallitsevuudesta. Astua virran sykkeeseen ja antaa viedä. Miten levollisuutta luokaan tietoisuus siitä, ettei päämäärämme katoa olevaisessa.
Mutta totta – jos päämäärä ei ole tiedossa, on koko elämä epävarmaa haparoimista ja ennenaikaiset ihmeetkin tuottavat vain kysymyksiä. Huolten ja suorittamisen peitossa silloin kaikki.
Meillä jokaisella on omanlaisensa aikakäsitys ja niillä tärkeytensä meidän elämässä. Aikaan liittyvät ajatukset ovat hyvin lujasti imetty omasta elinpiiristä, kulttuuristamme. Se on kiinni meissä, elämän merkityksessä, syvällä identiteetissämme. Se ohjaa ajattelua ja suhtautumista menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.
On hyvä katsoa peiliin ja nähdä nämä vaikuttimet ja vaikutukset. Ajatteluaan voi muuttaa.
Ja luonteemme. Sitäkin voi jalostaa.
Hätäisellä ihmisellä on niin paljon sisäisiä mielikuvia, visioita ja ajatuksia joihin vierellä kulkeva ei kerkiä mukaan ja perässä tulija kokee kaiken keskeneräiseksi. Utelias puolestaan nauttii kaikesta ja saa kuulla intohimonsa elämään olevan muita häiritsevää.
Ennenaikaiset ihmeet ovat nykyään ehkä liian harvinaisuuksia.
Aikaisemmin aikaa ei oltu pirstaloitu niin kuin nyt on. Vuorokausi oli jaettu selkeästi yöhön ja päivään, viikko arkeen ja pyhään. Tänään kaikkea voi tehdä melkein 24/7 reaaliajassa ympäri maailman. Tästä syystä emme osaa odottaa, emmekä pysähtyä. Raakileeksi maístettuja hetkiä on enemmän kuin ennenaikaisia ihmeitä.
Se verkkainen, rento ja kepeä, johon sisältyy mañana – myöhemmin, huomenna, joskus, katsotaan. Ja samalla ennenaikainen – ei raakileet, ei kypsymättömät – vaan varhaisten aamuvankkureiden kutsu seikkailuun.
Suhtautumisemme aikaan voi todellakin muuttua.
Arvostetaan sitä enemmän – ei ympätä täyteen toimintaa. Annetaan ajan kulkea hitaammin, annetaan tapahtua asioita oman tahtiin ja ennenaikaisesti. Ei kirjata elämää etukäteen vaan eletään tässä ja nyt uteliaina, mitä se sisälleen piilottaa, lehtiinsä kirjoittaa.
Että saat sinäkin sanoa, kuinka oletkaan arvokas vastaanottamaan tämän kaiken. Kuinka Elämä rakastaa sinua. Ja kuinka sinä rakastatkaan Elämää. Ja miten ihanaa elämä onkaan!
Omannäköinen elämä. Kirjoitettu jo ennen syntymää.
