Espanjalainen aamupala ja välipala. Nuo uppopaistetut munkkitangot, joita dipataan sulaan suklaaseen tai nautitaan kaakaon kera. Makeaa, rasvaista, hieman sitruunaista.
Ne olivat alkujaan paimentolaisten kehittämä herkku, kun heillä leipä loppui ja avotulella voitiin jotain valmistaa jauhoista ja öljystä ilman uunia. Vastaavia herkkuja myös tejeringot ja porra.
Churrot ilahduttivat paimenten pitkän päivän ja antoivat energiaa.
Joku legenda kertoo Churrojen tulleen Kiinasta Portugaliin juuri tähdenmallisena. Taikina pursotetaankin kuusikulmaisen tähtipursottimen läpi. Muoto mahdollistaakin sen, että taikina kypsyy, eikä sen sydän repeile.
Olennaista valmistuksessa on ravistelu, sekoittelu, taikina heittely ja puristaminen. Ja se, että paisto tapahtuu +180 -asteen tulikuumassa öljyssä.
Nyt ne ovat surusuklaisia. Tänään.
Sekoittelu, ravistelu, heittely ja liian tukala kuumuus kuvaavat surun syntyä hyvin. Jossain kaukana vuorilla yksinäisyydessä paimenet viettivät elämänsä. Siellä he istuivat nuotion äärellä ja itkivät. Ehkä.
Nyt itken churrokupin äärellä. Suru saavutti ja tuli kohti.
Surulla on erityispiirteensä. Sillä on omat sanansa. Jonkinmoinen epämieluisa on sen olemus. Niin elämään kuuluvaa, mutta hyvin vieras.
Suu kuivuu ja palan tunne on kurkussa. Se on kosketusta, joka tulee kaukaa.
Tummaa kuin tämä suklaa kupissa. Kuumaa ja kipeää.
Ehkä tämä suru muuttuu suremiseksi. Nyt se on liian voimakas ja merkityksellinen.
Ehkä tämä suru muuttuu kauniiksi. Nyt se on vaarallisen väsyttävä ja synkkä.
Suru.
Sinut pitää kuitenkin päästää sisään ja kohdata. Kohdata, jotta voisi olla voimaton ja saada tähdenmuodon. Sen surupursottimen muotoisen, jottei sydän halkeaisi.
